CPR

En tiedä, olisiko nolompaa antaa tämän blogin hiljalleen kuolla pois sanomatta mitään alkuinnostuksen selvästi jo laannuttua vai yrittää elvyttää tätä 2,5 kuukauden hiljaiselon jälkeen. Yritän jälkimmäistä kaiken häpeänkin uhalla. Rather burn out than fade away vai miten se menee. Vielä ei ole aika fading awayn eikä tässä tilassa burn outkaan ole enää mahdollista.

En rehellisesti sanottuna yllättynyt siitä, miten tämän(kin) projektin kanssa loppujen lopuksi kohdallani kävi. Yleensä aloitan ties mitä innosta puhkuen, pitkällisen suunnittelun jälkeen päätän tarttua toimeen. Innostus kestää yleensä ehkä pari tuntia, päivää tai viikkoa, mutta lopulta se hälvenee. Aloitanpa uuden harrastuksen. Luenpa tämän hyvältä kuulostavan kirjan. Ostanpa 600 euron kameran ja alan valokuvaamaan. Aloitanpa hassunhauskan blogin kaverini kanssa. Kaikkea edellä mainittua on kokeiltu. Tiedätte kyllä, miten homma oikeasti menee. Liikuntamaksulle ei tule vastinetta, kamera pölyttyy hyllyssä ja menettää arvoaan, kirjat jäävät kesken, blogi päivittyy laiskasti.

Aina aika ajoin mietin mitä asialle voisi tehdä. Aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan, mutta entäs jos aikansa ei mitään? Mistä saisi innostusta, siis oikeaa ja kestävää innostusta asioihin? Kadehdin intohimoisia ihmisiä enemmän kuin rikkaita, kauniita tai menestyviä ihmisiä. Ihan sama oikeastaan mikä tuo intohimon kohde on, kunhan on joku. Samoin inhoan joojooihansama-ihmisiä, joita ei kiinnosta mikään. Inhoanko joojooihansama-ihmisiä siksi, että olen yksi heistä? Eikö joojooihansama-ihmisten elämä ole ihan yksi ja sama joojooihansama? What's the point, kysyn.

Tämän blogin lisäksi olen tänään yrittänyt elvyttää lukemisharrastusta. Elvyttää on kyllä tässä tapauksessa vähän väärä ilmaisu – mitään harrastusta ei ole ikinä oikeastaan ollutkaan. Viimeksi ostamani kirjat olivat Eniten vituttaa kaikki -sarjaa, ja viimeisintä kirjaa, jonka luin kokonaan, luin kolme kuukautta. Sitä ennen ”luin” varmaan viisi kirjaa, joista jokainen jäi kesken, vaikka ne olivat oikeasti hyviä. Lukeminen on kuulemani mukaan siistiä. Ja maailmassa vaikuttaa olevan miljoonasti hyviä kirjoja. Näin on minulle selvinnyt, kun olen käyttänyt tuhottomasti aikaa hyvän kirjan etsimiseen ja kirja-arvostelujen lukemiseen ja niistä inspiroitumiseen. Niin, eikö senkin ajan olisi voinut käyttää itse kirjan lukemiseen ja itse kirjasta inspiroitumiseen? Niin kai.

Mutta nyt uusi nousu: ostin kirjan. Kyllä. Oikean romaanin. Englanninkielisen. Joka on saanut positiivisia kommentteja kriitikoilta. Josta tehdään elokuva. Jos kirjaan sijoittamani 9,5 euroa ja se, ettei mikään ”laina-aika päättyi ja pitää palauttaa kirjastoon” -tekosyy kelpaa, eivät saa minua lukemaan sitä loppuun, luovutan lopullisesti ja jätän lukemiset muille ja etsin jotain itselleni sopivampaa. Esimerkiksi Amazing Racen intohimoisen seuraamisen tai jotain.

Ollapa vaikkapa intohimoinen lukutoukka.

(kuva)

Aion jatkossa kirjoittaa tänne silloin kun huvittaa. Oli se harvoin, usein, silloin tällöin, joskus, ei koskaan. Vähän niinkuin päiväkirjan kirjoittamisen kanssa: joskus tulee 100 kirjoitusta viikossa, joskus ei yhtäkään neljään vuoteen. En tiedä kannattaako jäädä seuraamaan miten käy.

Valmentajan suusta

Valmennan voimistelijoita. Valmentaminen on useimmiten aika rankkaa, mutta välillä lasten suusta kuulee aivan mahtavia juttuja. Tänään ensimmäisenä paikalle saapunut tyttö mietti mitä tapahtuu, jos hän onkin yksin treeneissä, ja vaihtoi sitten lennossa siihen, kuinka muumeissa Pikku Myy oli lentänyt leijalla ja nähntyt Yksinäiset Vuoret. Hienointa on se, että kun lapsille tulee tarve kertoa jotakin, se on kerrottava heti, tapahtui sillä hetkellä mitä tahansa. Hyvin usein tilanne on hämmentävä, kun en yksinkertaisesti keksi mitään vastattavaa samoilta aaltopituuksilta. Valmentaja saatetaan esimerkiksi keskeyttää kesken ohjeiden jakamisen ja kertoa, että äidin ostamien kuviomakaronien seepralta puuttui pala takamusta. Tai valmentajalle tarjotaan sormenpäällä räkää saatesanoin "kato räkää". "Niin, kiitos kovasti, mutta en halua sitä."

Kaikista hilpein tilanne on tietenkin se, jos joku erehtyy pieraisemaan. Perinteinen syyllisen arvuuttelu ja kikattelu on viety meillä aivan uudelle tasolle. Vaikka useimmiten se, joka kaasuja on päästellyt, on väistämättä alakynnessä, joskus käy toisin. Kerran eräs tyttö vastasi pierusyytöksiin nolona kiistelyn sijaan toteamalla tomerasti että ”niin pieraisinkin, entäs sitten! Piereskely on kuule maailman luonnollisin juttu, kaikki tekee sitä joskus.” Hitto, olen varma että se tyttö pääsee elämässä pitkälle.

Toinen jännä juttu on kipukynnys. On käsittämätöntä, että yksi tyttö alkaa itkeä lyödessään varpaansa kynnykseen ja toinen kohauttaa hartioita väännettyään kätensä, vaikka myöhemmin selviää että ranteessa on hiusmurtuma. Onko kivunsietokyky geneettistä, opittua vai luonteenomaista? Toinen kiehtova asia on pelko. Joku kokeilee uutta liikettä yksin aivan huvikseen, kun toista saa maanitella ja kannustaa puoli tuntia samaan. Itsesuojeluvaistossa on kyllä suuria sukupuolenvälisiä eroja, sillä pojat lähes poikkeuksetta tekevät ensin ja miettivät sitten. Aloitimme itse vanhojen voimistelukavereitteni kanssa vuosi sitten aikuisten ryhmässä treenaamisen, ja pakko myöntää että pelkäsin enemmän kuin ikinä pienenä. Hirveintä oli kuitenkin se, kun mieli ja keho muistavat, miten liike tehdään, mutta tähän tarvittavia lihaksia ei ole enää olemassa. Hienoa, olen ollut kymmenvuotiaana elämäni parhaassa kunnossa.

Tänään kävi sitten niin onnellisesti, että yhden poikaryhmän valmentaja ei saapunut paikalle ja minut taivuteltiin muutamakertaisen palkan houkuttimella jäämään oman ryhmäni jälkeen pitämään pojille tunti. Vartin kuluttua olin varma, että olisi mennyt jo ainakin 45 minuuttia. Lempihetkiäni oli trampoliinilla käyty keskustelu: ”Saako hypätä niskoilleen? Sit ei tarttis mennä kouluun!”

Muistan vielä itsekin sen, ettei ollut ollenkaan outoa keskeyttää äidin tai isän keskustelu esimerkiksi informoimalla, että päiväkodissa oli ollut välipalaksi pannukakkua. Lapset ovat lähes poikkeuksetta superavoimia, ja niin murheet kuin ilotkin vapautetaan välittömästi niiden syntyhetken jälkeen pään sisältä myllertämästä. Nyt vähän vanhempana olen tullut siihen tulokseen, että siksi lapset on aina niin tyytyväisiä oloonsa. Mitä vähemmän pään sisällä on sellaisia asioita, joita kukaan muu ei tiedä, sitä parempi. Ahdistuneille ja masentuneille uusi terapiamuoto: kaikki ajatukset on lausuttava ääneen.

Niinpä, miksiköhän ihmiset pitävät blogeja? Ketä kiinnostaa lukea mitä jollain on ollut päällä ja mitä joku on syönyt aamupalaksi? Kun aikuisena ei enää kehdata sanoa ääneen, kirjoitetaan blogeihin. Tervetuloa aikuisuuteen ja virtuaalimaailman nimimerkkien suojiin. Vähän aihetta liipaten muuten tänään Hesarissa sanomalehtien keskustelupalstoista täällä.

(Kuva)

Johan on markkinat

Tää blogi on nyt ollut pystyssä vajaat neljä kuukautta. Siinä ajassa olen kirjoittanut 11 merkintää. Laskutaidoton apinakin tajuaa, että tahti ei ole ollut päätä huimaava. Lisäksi pohdin tuossa juuri, että yksikään näistä merkinnöistäni ei ole alkanut ilman, että joko pahoittelen surkeaa päivitystahtiani tai valitan siitä, ettei minulla ole yhtään mitään ideoita sen suhteen mitä tai mistä kirjoittaisin. Perinnettä voi siis aivan hyvin jatkaa, toimikoon tämä aloitus jälleen yleisenä valitusvirtenä.

No ei mutta ihan oikeasti, olen miettinyt linjaustani tämän blogin suhteen. Voisin lähteä sille linjalle, että raportoisin päiväni kulusta päiväkirjanomaisesti, mikä olisi varmasti yhtä mielenkiintoista kuin (jokin epäkiinnostava asia tähän). Toisaalta voisin kirjoittaa kahden virkkeen merkintöjä kuvilla höystettynä esimerkiksi leffauutuudesta tai karkkipäiväksi valitsemastani karkkipussista. Kumpikaan linja ei houkuttele, vaikkei niissä mitään vikaakaan ole. Ehkä mitään linjausta ei tarvitse ollakaan. Eikä olekaan. En huomaa minkäänlaista punaista lankaa tämän blogin sisällön kanssa, mutta sehän oli tarkoituskin. Tarjoamme vain surinaa, sontaa ja lörinää.

Yritin kuitenkin inspiraation puutteessa selailla juttuideoita muista suosituista suomalaisista lifestyleblogeista (kts. esimerkiksi uusi ja uljas Indiedays, jonka lanseerausbileissä juotiin timantein koristelluilla kultasilla pilleillä, NO JOO-O). Löysin lukuisia loistavia ideoita. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä?

• Makaisin ensin 30 minuuttia piikkimatolla, minkä jälkeen ottaisin kuvan reikäisestä selästäni ja laittaisin sen blogiin. Voisin samaan syssyyn vaikkapa analysoida piikkimaton hyvinvointia edistäviä, terveydellisiä vaikutuksia.
• Tekisin uuden aluevaltauksen ruokablogien puolelle ja julkaisisin mielenkiintoisen reseptin. Resepti olisi jotakuinkin seuraavanlainen: sipulia, paprikaa, suikaloitua kanaa ja VALMISKASTIKE. Sekoita ja nauti riisin kanssa. Miten originaalia. Eikä kukaan varmasti löytäsi ko. ohjetta kastikepurkin kyljestä, ei ei.

Valmiskastikkeissa on mistä valita.
(kuva)

• Voisin julkaista insipiroivia päivän asuja, vaikka minulla ei ole mitään tyylitajua tai mitään persoonallisuutta pukeutumisessani. ”Vaatteet – Gina Tricot, kengät – Ellos, laukku – Halens” Harmi vain, etten omista oikeasti mitään Ellokselta tai Halensilta... wonder why.
• Antaisin teille lukijoille mahdollisuuden, josta ei vain voisi kieltäytyä: KYSY MINULTA MITÄ VAIN. Pidättäisin oikeuden olla vastaamatta asiattomiin ja liian henkilökohtaisiin kysymyksiin, mutta haluan silti, että tuntemattomat lukijat urkkivat elämääni. (Saatte jättää kysymyksiä tämän postauksen kommenttilootaan, tiedän, että kuitenkin haluatte.)
• Keräisin vanhaa romua kasaan ja järjestäsin Kärpäsen surinaa SAMPLE SALEN eli blogikirppiksen eli huutokaupan.
• Voisin diilata sopimuksen jonkun kaupan X kanssa ja järjestää siellä lukijatapahtuman. Voisitte tulla tervehtimään minua IRL. Ottaisin mukaan lemmikkini Kaimaanin, joka on blogin myötä tullut lukijoiden keskuudessa suosituksi (eh eh). Tapahtuman mainos voisi olla 7 päivää -lehden kannen henkinen.

Suosikkiehdotusta saa äänestää!

*

Ehkä tässä olisi nyt itsetutkiskelun paikka. Miksi, oi miksi käytän kallisarvoista aikaani ja luen näitä blogeja, joiden sisältö on ylläkuvatun tasoista. Tähän melkeinpä soveltuisi se yksi sanonta, miten se nyt menikään... ”Ei tyhmä ole se joka pyytää (kirjoittaa), vaan se joka maksaa (lukee).” Niinpä.

I've got my spine, I've got my orange crush

Olen viime päivät lukenut silmät kiiluen tulevaan tedariin. Olen ehkä maailman hitain lukija, minkä takia lukuprosessi on vähän kuin juoksisi lenkkiä suolla Mika Myllylän roikkuessa toisessa ja Juha Miedon toisessa nilkassa. Tänään oli harvinaisen hyvä lukupäivä, kiitos kofeiinissa uimisen ja aktiivisen henkisen itsekamppailun. Kunnes Klixin lukusalissa tuntemattomaksi jäänyt naishenkilö alkoi narskuttaa naposteluporkkanoita.

Yleensä pidän vähän urpoina niitä, jotka esimerkiksi Alexandriassa jaksavat heti sylkeä päälle jos aivastan tai kaivan papereitani vähän liian äänekkäästi. Ja jos olen ollut kuukauden poissa maasta ja törmään kolmoskerroksessa Ida Martelaan niin ei siitä nyt voi kovin hiljaista hetkeä syntyä. Kenties näillä ihmisillä on paha olla itsensä kanssa tai muuten vaan elämässään niin vähän sosiaalisia kontakteja että kaikki mahdollisuudet on käytettävä hyväksi. Alexandriasta ja muista yliopiston tiloista löytyvistä hahmoista he ovat mielestäni kaikkein surullisimpia. Paljon surullisempia kuin esimerkiksi ne venäläiset mummot, jotka istuvat kellarikerroksessa matkalaukkujen ja litran kevytmaitotölkin kanssa. Tai se vanhempi rouvashenkilö joka toistuvasti syö soppaa Klixin aulassa levittäen hernarihönkäyksiä ympäri rakennusta. Tai se mies joka katsoi lauantai-iltapäivänä Allussa pornoa. Näitähän riittää.

Porkkanat osuivat kuitenkin herkkään kohtaan, eikä vähintään siksi että olen itsekin naposteluporkkanoiden suurkuluttaja. Porkkanoiden syöminen ääneti on taitolaji, joka vaatii todella pitkäjänteistä harjoittelua. Eikä niin herkkässä lajissa voi siirtyä "koviin vetoihin", kuten kirjastoihin, ennen kuin on todella varma suorituksestaan. Ja niinpä tämä amatööri sortui klassiseen virheeseen - hän luuli, että pureskelun hitaus on suoraan verrannollinen siitä kuuluvan äänen lujuuteen. No ei ole. Sen sijaan hänen kovaääninen rouskutuksensa jatkui pidempään kuin porkkanoiden määrä alunperin edes vaati. Lisäksi hän epäonnistui radikaalisti myös ns. häivytystaktiikassa, mikä tarkoittaa pureskelun jakamista tauollisiin periodeihin. Tämä toimii varotoimenpiteenä, jos joukossa istuu joku poikkeuksellisen hyväkuuloinen ihminen. Amatöörin käytössä se tarkoittaa kuitenkin lähinnä sitä, että juuri kun luulee viimeisenkin porkkanan kadonneen ärsyttäjän suuhun tehden tuskan jatkumisen mahdottomaksi, vittumainen ääni alkaa uudestaan.

Federalismin ja Euroopan integraation yhteyden sijaan kävin päässäni läpi erilaisia skenaarioita siitä, mitä voisin porkkanahelvetille tehdä. Huutaa oman loossini seinän suojista solvauksia, syöksyä vanhoja Ärrän karkkipusseja muistuttavan porkkanalöräyksen kimppuun ja heittää se seinään, pysähtyä tytön kohdalla äkkiarvaamatta matkalla vessaan ja tunkea yksi porkkana tämän nenään? Mutta ei, en tehnyt mitään näistä. Vedin syvään henkeä, ajattelin Treaty of Romea ja totesin että kai minäkin joskus olen ollut aloittelija.

Autoista urheilupsykologiaan

Olin tänään Vantaan ajoharjoitteluradalla. Ensimmäisenä harjoittelimme liukkaassa mutkassa jarruttamista. Ajoin päin lumipenkkaa. Etupelti säästyi pahemmilta vaurioilta vain ihmeen kaupalla. Tämän jälkeen ajo-opettajani kertoi, että automme vasen eturengas ja oikea takarengas on asennettu väärin päin ja renkaat ovat muutenkin viisi vuotta vanhat. Suljin hetkeksi silmät ja mietin, miksi ihmeessä edes yritän. Tapahtuma pääsi listasijalle 8 asioista, joista olen jo voinut tulkita jonkin korkeamman voiman yrittävän estää minua ajamasta:

1. Sinä päivänä, kun ajoin elämäni ensimmäisellä ajotunnilla elämäni ensimmäisen kerran autoa, tapahtui Jokela. Matkalla harjoitteluparkkikselle radiosta soitettiin koulusurmaajan videon taustalla soinutta biisiä ja minua ahdisti.

2. Ajo-opettajani oli henkisesti epätasapainoinen. Päästyäni vihdoin inssini läpi, hän valitti minun tehneen loven hänen tilastoihinsa, sillä yleensä hänen oppilaansa pääsivät ensimmäisellä läpi. Useampi kuin yksi ajotunti meni kyyneliä nieleskellen. Tällä viikolla psyykattuani itseni palaamaan samaan autokouluun kakkosvaihetta varten sain kuulla, että kyseistä kaveria oli juuri "autettu lähtemään" samassa kuussa.

3. Kun äitini oli ensimmäistä kertaa kyydissäni, ratin takaa alkoi tulla savua. Pikainen soitto isälleni työmatkalle, tuloksena neuvo "ei varmaan vaarallista, jos kulkee niin voit ajaa". Matka Mankkaan Supermarketista pihallemme ei koskaan ole tuntunut niin pitkältä. Aina liikennevaloissa savua alkoi muodostua enemmän, kytkin rytisi ja kierrosmittari pomppi itsekseen. Vieressä tietenkin kortiton, jo valmiiksi liikennepelkoinen äitini rukoili viiden metrin välein pysäyttämään auton. Kotiruudussa autosta meni sähköt. Teippasin auki jääneen ikkunan jesarilla kiinni ja soitin hinaajan.

4. Yksi kaunis kesäpäivä lähdin ajamaan mökiltä kotiin. Vilkuttaessani vanhemmilleni toisella kädellä hyvästit ohjasin toisella kädellä ojaan.

5 Sinä päivänä, kun minun oli määrä suorittaa pimeäajo, menin vahingossa saman autokoulun väärään toimipisteeseen. Kello kahdeksan maanantaiaamuna, neljä minuuttia aikaa siirtyä Espoon toiselta laidasta toiselle. No myöhästyin.

6. Ajoin pimeäajosimulaattorilla peuraa päin.

7. Viime tiistaina, kun suoritin arvioivan ajoni, satoi vaakatasossa räntää. Ajo-opettajana sattumalta ensimmäisen katastrofi-inssini hylännyt tutva.

Oikeastaan vastoinkäymiseni toimivat käänteispsykologisesti motivaattorinani. Perkele, voitte te yrittää, mutta minähän jatkan ajamista, ihan piruuttani. Voi silti olla, että olisin jättänyt autoni Vantaalle ikuisiksi ajoiksi ja kävellyt kotiin (räntäsateessa jälleen) ellei mieleeni olisi palautunut isäni tekstiviestitse edellisiltana antanut neuvo. Vastauksena "Onko meillä ESP? Mikä se on? Huomenna rata, ahdistaa" -viestiini sain vain "Ota iisisti, no hätä. Muista että pressatkin käy paskalla." Hieno mies.

Kakkosvaiheesta jäi kuitenkin hyvä maku suuhun, kiitos terapeuttina toimineen opettajani ja radalta vahingossa löydettyjen puolituttujen. Jäin kuitenkin miettimään jännittämistä. Jännitys ei autokoulua ennen ole koskaan kääntynyt minua vastaan, päinvastoin. Voimistelukisat, pääsykokeet ja työhaastattelut ovat sujuneet kevyesti kohonneen adrenaliinipitoisuuden takia vain paremmin kuin olisivat muuten sujuneet. Sen sijaan ennen arvioivaa ajoani joku eläin järsii palleaani. Istuessani autoon oksettaa ja itkettää samaan aikaan. Putoan jotenkin syvemmälle oman pääni sisään ja aistihavainnot ulkomaailmasta hälvenevät. Aja siinä nyt sitten autoa.

Samasta syystä en ollut suunnitellut katsovani tänään lätkämatsia. Aina kun katson niitä, näen kuinka pelaajille käy samoin - pää ei kestä, he alisuoriutuvat ja pahinta on, etteivät he voi tehdä sille mitään. Ja kuinkas sitten kävikään, kun Jenna painosti kanssaan kisakatsomoon. Ihmisen mieli on aivan käsittämätön väline. Jossain on rekisterikeskus, johon laitetaan ylös tilanne, siihen liittyvät tunteet ja niiden fyysiset reaktiot. Niinpä kun istun ajo-opettajan viereen, mitään kamalaa ei ole vielä tapahtunut, mutta korvissani ulisee silti. Niinpä kun lätkäpelaaja tekee virheen, hän muistaa sen edellisen kerran, muistaa sen itseinhon, muistaa kuinka tuli kotiin, vaimo halasi ja hän itki. Olen viime päivinä pohtinut paljon suomalaista kilpaurheilua. Suomalaisessa huippu-urheilussa on väkilukuun nähden mielettömästi potentiaalia - fyysisesti. Valitettavan usein ongelmia löytyy kolikon toiselta puolelta, joko motivaatiosta tai mielenhallinnasta. Uskon, että kisasuorituksesta ja kaikesta tekemisestä vähintään viisikymmentä prosenttia on mentaalista, riippumatta siitä, onko treeniohjelma ollut hyvä vai täydellinen. Mielikuvaharjoittelulla ja psykologisella valmennuksella voi siis parantaa suoritustaan valtavasti. Tämä pätee myös arkeen. Jos on todella huono päivä, ja ajattelee että helvetti tää päivä menee huonosti, niin se myös menee. Jos kieltäytyy masentumasta, laulaa päässään sitsilauluja ja nauraa kaikelle, mikä menee pieleen, yllättyy illalla kun tajuaa ettei mennyt päivä ollutkaan ihan pyllystä ja saikin katkaistua epäonnen kierteen. Psykologia ja fysiikka risteytyvät todella kierosti. Kokeile joskus toisin päin, fyysisestä teosta linkin kautta psyykkiseksi tulokseksi: seuraavan kerran, kun mikään ei suju ja tekee mieli kääräistä itsensä sikiöasentoon sängyn alle, ala hymyillä. Olen oppinut kikan isältäni, se on hyvin yksinkertainen. Hymyilet vaan niin isosti kuin osaat. Tähän mennessä joka kerta vitutus on ainakin omalla kohdallani vaihtunut "ei helvetti tää on tyhmän tuntusta"- ketjun kautta aidoksi hymyksi. Kenties voisin ehdottaa tätä kikkaa Suomen lätkäjoukkeen urheilupsykologille.

(1, 2)

P.S Jos meno yltyi eilen HVK:lla tai muuten vaan sekoiluksi, tsekkaa tää!

Osmo A. Wiio tuli sitseille

Pahoittelut hiljaisuudesta, syitä on loputtomasti mutta kuitenkin lopullisesti. Matkasta on toivuttu, joskin tullessani olin ruskettunut blondi ja tällä hetkellä kalpea brunetti. Kiire on jännä juttu. Jos on jonkin verran kiire, se on lähinnä hyväksi. Pienen stressin avulla saa itsensä vähän tehokkaammin liikkeelle. Sitten kun olisi tuplasti enemmän tehtävää kun on aikaa, ei saakaan edes sitä vähää tehtyä mitä saisi ilman hervotonta ahdistusta. Sen sijaan että ottaisi itseään niskasta kiinni ja tekisi rästiin jääneet ruotsin referaatit ja yli kymmenet luentopäiväkirjat, jumittuu lukemaan Hesarista just sitä osiota, jota ei ikinä normaalisti lukisi ja löytää itsensä koneelta päivittämästä blogia. Monet alkavat jopa siivota ihan vaan sen takia, että pitäisi oikeasti lukea tenttiin. Tämä on mielestäni aivan täysin käsittämätöntä, alkaa lähinnä naurattaa, kun ajattelen että niin joskus voisi tapahtua omalla kohdallani. Paljon tsemppiä vaan Lauralle, jos tasaisen epätasaisesti etenevät yhteenmuuttosuunnitelmamme joskus toteutuvat. Lista siitä kuinka paljon tekemistä mulla on on niin tylsää ja masentavaa kuultavaa, etten edes itse jaksaisi kuunnella, joten sen sijaan siirryn muihin aiheisiin.

Ensinnäkin, ensimmäisen rakkaan tissieni välissä lökötelleen korun hävittyä koin synttäreinäni yllätyksen, kun äiti oli hankkinut uuden lahjaksi! Tästä todella pisteet äidille, joka Monkmaisen etsivän ottein oli viettänyt korukaupassa useammankin tovin selaten myyjän kanssa korukatalogeja, etsien sitä oikeaa. Henkisen tukeni, stressileluni, juttukaverini pikkuveli on ottanut isoveljensä paikan rinnuksellani. Emme ole vielä täysin tutustuneet toisiimme, mutta ainakin Billy Talentin keikalla sain nähdä vilauksen uuden ystäväni luonteesta. Nuoriherra ei millään halunnut pysyä paitani sisuksissa vaan pyrki mukaan moshpittiin ponnistaen suoraan naamaani ja kilahtaen kohtalaisen kivuliaasti hampaisiini. Äijä! Lisäksi uuden tulokkaan Nihil Difficile Amanti- tekstin Nihil- osa on paljon tummempi kuin veljensä. Mikään ei todellakaan ole rakastavaisille vaikeaa. Pakko myöntää, ettei kuopus kuitenkaan voi korvata veljeään. Tänään, kun olin erehdyksissäni Meilahden liikuntakeskuksella kaksikymmentäminuuttia ennen sen avaamista ja kassavirkailijan epäilevä katse porautui ihooni, selasin perisuomalaiseen tapaan kiusaantumiseni piilottaakseni kännykkääni. Löysin kalenteristani toukokuun kohdalta Pervokoru I:n vuosipäivän ja kaikki yhteiset hetkemme vilisivät silmieni edessä: koulujen päättäjäiset, kun Nadia kysyy korultani neuvoa jatkopaikan suhteen, Ruissi ja Soundsin keikka jolloin rakkaani pikkuveljensä tapaan vaurioitti hammaskiillettäni, kaikki ne luennot jolloin piirsin ajankulukseni koruni ääriviivoja luentomuistiinpanojeni sekaan.. Pakko muuten mainita, että päättäjäisjatkot olivat yhdet mahtavimmista ikinä, sillä astuessani viiden maissa valoisassa kesäaamussa kotiovestani löysin vara-avaimella sisään tulleet kaverini ja jo aiemmin "liiallisen kännin" takia kotiin lähetetyn ja tästä katkeroituneen sisareni keittiön pöydän äärestä, pullataikina tiskipöydällä kohoten. Aikamoinen kettu mieheksi tuo koruni. Säilyt aina sydämessäni, rakas.

Toisekseen tällä viikolla alkoi todella lupaavalta vaikuttanut toimittajakurssi, jota vetää mm. Hesarin Anu Silfverberg sekä Ylen Riikka Kaihovaara. Kertoo paljon pääaineestani, että kurssin osallistujista noin kuusikymmentä prosenttia on ollut tai on viestinnän laitokselta ja valittaa opintojemme teoreettisuutta. Lisäksi tällä viikolla olen jälleen kokenut "Nipsu teatterissa" -hetkiä (tsekkaa täältä jos et tajua), tällä kertaa InDesignin kanssa. Kaiken tämän toimittajuuden huokuessa ylleni koen olevani jo melkein unelma-ammatissani Hesarin Berliinin-kirjeenvaihtajana. Melkein.

Ensi viikolla on tiedossa paljon lisää kaikkea ikävää. Ykkösenä kalenteritapahtumien tappolistalla on kakkosvaihe pimeänajosimulaattoreineen. Kaikki minua vähäänkään tuntevat tietävät, että en todellakaan ole mitenkään autorakas. Taannoinen kokemukseni ajotunneista sikarilta haisevan keski-ikäisen riivaajan kanssa ei herätä minkäänlaisia lämpimiä tunteita. Tosin olen viime aikoina pakottanut itseni ajamaan jonkin verran, ja kai se on joka kerta vähän vähemmän epämiellyttävää. Voisin jopa nauttia siitä, jos olisi valoisa kesäilta, Viivi istuisi pelkääjän paikalla ja Länsiväylälle päästyämme huudattaisimme ikkunat auki Matkalaulua kuten niin monesti viime kesänä - tosin Viivi ei kertaakaan ollut se joka istui pelkääjän paikalla. Sen sijaan olen viivyttänyt kakkosesta olevan vaiheen suorittamista niin pitkään kuin mahdollista, mikä tarkoittaa tietenkin sitä että a) ulkona on kylmempää kuin himapakastimessa, b) automme kitkarenkaat pitävät peilijäällä suunnilleen yhtä hyvin kuin suomalaisten tipattomat tammikuut ja c) lunta on löräytetty joka paikkaan niin etten näe sen enempää kaistoja kuin liikennemerkkejäkään. Lohtuna tietenkin se, että maksettuani itseni tästä lystistä kipeäksi minun ei enää ikinä tarvitse ajaa autoa.

Kuva voisi yhtä hyvin esittää meidän autoa tällä hetkellä. Yleensä poistun muutaman kymmenen metrin päähän kun autoa skrabataan, koska se helvetillinen "Cruella De Vilin kynnet liitutaululla"- henkinen viiltelyääni aiheuttaa allekirjoittaneelle fyysisesti pahaa tekeviä kylmiä väreitä. Onneksi olen väliaikaisesti ainoa ajotaitoinen talossa, joten saan rapsuttaa pahoinvoinnin uhalla automme itse.

Laiminlyöntejä ja hulinaa!

Nyt oli ihan pakko kirjoittaa, koska olen noin sadan muun hoidettavan asian ohella laiminlyönyt täysin myös tämän hartaan suunnittelun ja suuren vaivan takana olleen itseilmaisun kanavan. Shame on me. Mutta itseään ei voi pakottaa mihinkään, ei edes mukahauskaan blogihassutteluun.

Nojoo, valehtelin äsken. Ei mulla ehkä ihan sataa asiaa ole hoidettavana. 99 ehkä. No ei sitäkään. Mutta sen verran kuitenkin, että lamaannun enkä osaa loppujen lopuksi tarttua mihinkään ja päivät saakin sitten hyvin kulumaan tenttiin lukemisen/työnhaun/työnteon/luentopäiväkirjojen/Groteski-juttujen sijaan vaikkapa nukkumalla pitkään ja juoruilemalla ensin kahvilla, sitten lounaalla pari tuntia ja sitten post-lounaalla. Not bad at all.

Tämän pienen hiljaisuuden aikana meillä kärpäsillä on ollut suurta juhlaa. Sekä meikäläisellä että Kaippi-Kaimaanilla oli viime viikolla merkkipäivä eli synttäripäivä! Melkein peräkkäisinä päivinä synttärit sen lisäksi, että ollaan saman blogin pitäjiä - huh huh. Yllätysjuhlia ja lahjavuorta odotellaan yhä. Jos jaksetaan, saatetaan järjestää joku iltama, jossa on hyvää ruokaa ja hyviä tyyppejä. Mutta voi olla, ettei kuitenkaan jakseta.

Meinaan hulinaa riittää! Huomenna meillä on superkreisit Love Boat -sitsit tiedossa Otaniemessä. Otaniemi ei ole Helsingissä ja sinne mennessä täytyy ostaa seutulippu. Sieltä ei myöskään pääse takaisin Helsinkiin ihan helposti. Mut hei, ei se paikka vaan se seura! Ja athenelaiset toverimme ovat ainakin aiemmin osoittaunut ihan hauskoiksi tyypeiksi. Odotan innolla. Perjantaille ei ole sovittu menoja tai tärkeitä hommia, osaan ennakoida.

Odotan näkeväni nämä hemmot huomenna Otaniemessä.

(kuva)

Lisäksi ens viikolla otetaan salkku ja pulkka messiin ja lähdetään Ullanlinnanmäelle. Kivaa!! Pulkkailu on aina jees, etenkin haalarit päällä, minttukaakaot kurkusta alas kaadettuna ja hauskassa seurassa. Illaksi suuntaamme pienen musiikillisen tasonnousun kokeneeseen (Happoradio –> Disco Ensemble/Rubik) Gravitaatioon. Odotan uusintaa muun muassa vuoden takaisesta Michael Scofieldin ilmestymisestä ja karjalanpiirakoiden syönnistä vessassa. Ei voi mennä pieleen.

Lisää siis luvassa ellei huominen risteily ajaudu karille – stay tuned!  

Reissuhommia

Jaahas, sitä on palattu Suomeen. Vähintään neljäkymmentä astetta kylmempää, kosteusprosentti alle kymmenesosa totutusta. Ensimmäistä kertaa kuukauteen jotain muuta leipää kuin suolistopperi/lumisokeus- paahtoleipää. Oudointa on se miten hiljasta täällä on, joka paikassa on kylmää ja valkoista ja lumista, ihan kuin se aika Muumilaaksossa kun huonekalut peitetään kankailla eikä ulkona liiku kukaan muu kuin Mörkö ja Reippailija-Hemuli. Ihmiset eivät tuijota tai huuda perään, kukaan ei halua kanssani valokuvaan. Ei sillä että itsekään haluisin kenenkään kanssa valokuvaan. En herää yöllä muslimijoikuun, en herää aamulla Lauran kännykän herätyskelloon enkä siihen kun Laura kiristää kohtalaisen aamu-unista Emmiä nousemaan koska "mitä pidempään sä vitkuttelet, sitä vähemmän sä kerkeet surffata/ottaa aurinkoa/änkeä ittees aamiaisbuffetin sisältöä" tms. Yhdellä kaistalla ajaa vain yksi auto.

Reissaaminen on ihan kreisiä puuhaa. Istumalla yhden vuorokauden paikoillaan nolot lentosukat jalassa voi löytää itsensä ihan mistä vaan maailmalta. Kun kaikki tarvittava omaisuus kulkee repussa mukana, voi unohtaa mistä oli tulossa ja muuttaa lennossa taksissa mielensä siitä mihin oli menossa. Kuukaudessa saattaa nähdä kaksikymmentä paikkaa tai kaksi paikkaa. Joku saattaa suositella sinulle jotain kaupunkia, josta et sitten pidäkään lainkaan. Joku saattaa haukkua toista paikkaa, johon päästyäsi et voi käsittää miten hän saattoi nähdä siinä mitään negatiivista. Yhdessä paikassa saattaa mennä kaksi päivää vähemmän kuin suunnitteli tai kaksi viikkoa pidempään. Tai sitten saatat löytää kumppanin ja töitä ja vaan jäädä, kuten hostellimme ruotsalaistyöntekijä Malesiassa. On turha tehdä tarkkoja suunnitelmia, koska ne eivät kuitenkaan pidä. Se on mielestäni reissaamisessa kaikista mageinta - saat elää yhtä huolettomasti kuin sylivauva, sillä ainoat asiat joita oikeasti on pakko tehdä ovat syöminen, nukkuminen ja kakkaaminen. Kaikki muu menee omalla painollaan sitten kun on mennäkseen ja jos on mennäkseen. Vapautuvan aivokapasiteetin voi täyttää vaikka tutustumalla lukuisiin uusiin, mielenkiintoisiin ihmisiin. Matkafilosofointini on todennäköisesti jo kauan sitten lähtenyt käsistä, mutta se ei voi olla täysin perusteetonta; suurin osa suomalaisista kestää ahdistavaa arkeaan muutaman lomaviikon avulla. Vietetään ne sitten Kanarialla, Cape Townissa tai Kajaanissa, niiden tehokkuus perustuu edellämainittuun spontaaniin olostaan nauttimiseen. When you're lazy, life is crazy. En aio kysyä, miksi ihmiset ylipäätään palaavat stressaamaan yhdentekevistä asioista, koska pelkään ettei siihen ole vastausta eikä minulla luultavasti ole varaa uusiin lentolippuihin.

Lienee sanomattakin selvää, että oli ihan mahtava reissu. Vaikka eilen palattuani kidutin perheenjäseniäni muutaman tunnin selostetulla diashow'lla, tajusin että kaikkea vaan tapahtui liikaa verbaalisesti tai visuaalisesti välitettäväksi. Perheeni kuunteli kärsivällisesti ylikierroksilla käyvän paluumuuttajan rönsyilevää ja poukkoilevaa reportaasia, mutta eivät luultavasti kuitenkaan tajunneet, mistä puhuin. Siinä toinen juttu, joka on reissaamiselle tyypillistä: ei sitä voi selittää. Siksi en edes yritä. Mene itse.

Loppuun löräytän kuitenkin muutamat kuvat sekä kaksi kappaletta, jotka voisivat jo keskenään muodostaa matkamme sountrackin.

Biisit täältä ja täältä.

Fail!

Miten huonosti (tai hyvin??) asioiden pitää olla, että ihminen ajautuu seuraaviin tilanteisiin?

1) Ihminen tuhlaa aikaansa lukemalla yöllä jenkkien älyttömiä öisiä tekstiviestejä ja Failblogia, kun oikeasti väsyttää ja haluaisi vain nukkumaan.
2) Ihminen hengaa koko päivän kirjastolla ihan vaan siksi, ettei ole parempaakaan tekemistä.
3) Edelleen siellä kirjastossa hengaillessa ihminen vastaa puhelimeen lukusalissa, koska tajuaa, ettei siellä enää edes ole ketään muita, joita ääneen puhuminen voisi häiritä (siis onko tää siistiä vai vaan surullista?).
4) Ihmisen mielestä tenttikirja on oikeastaan ihan hyvä.
5) Ihminen kokee suuren tyhjiön muodostuvan elämäänsä, kun Kodin Ykkönen tyhjenee uhkaavasti kaikesta tavarasta :(

Onneksi jollain menee kuitenkin aina vähän huonommin. Esimerkiksi sillä, joka sammui Kuppalan vessaan, minkä takia vessaan piti murtautua.

Todellista epic fail -matskua kantsii tsekkailla Failblogista, huippuu luettavaa (etenkin öisin, kun vois nukkuu jo)!

Ja nyt vähemmän failisti leffan pariin, jea!

Jugurttina kartalla

Servus Yogiakartasta/Yogjakartasta/Jogiakartasta/Jogjakartasta (nakyy olevan paikallisillakin vaikeuksia paattaa). Takana suhteellisen kreisi matkustusputki maalla ja merella, jonka seurauksena olemme paatyneet Gileilta Jaavalle. Istuimme juuri lahes kaksitoista tuntia minibussissa, jota ennen istuimme shuttle bussissa, jota ennen istuimme tavallisessa bussissa, jota ennen istuimme lautassa, jota ennen istuimme autossa, jota ennen istuimme speedboatissa, jota ennen istuimme veneessa, joten I'll keep it short ja listaan viimeisimpia kohokohtia:

1) lauttamatka Balilta Jaavalle: olimme ainoat lansimaalaiset, mika luonnollisesti tarkoitti sita etta meita sai repia jokaisen lautalla olijan kotialbumikuviin "for memory".
2) matkapaivakirjamme, jonka kannessa on todella humalaisen nakoinen Niiskuneiti, kayttaminen huomaamattamme marisatkan kaarimisalustana
3) Amazing Race- henkinen siirtyminen Gileilta Jaavan bussiin. "So when does the bus leave?" "NOW! GET IN!"
4) Emmin ilme kun kolmen tunnin younien jalkeen oli aika herata ja kiiveta kolmeen tuhanteen kilometriin madan kananmunan tuoksuun
5) Phoebe Buffay - Smelly Cat

Valitettavasti joudun vahvistamaan Nollun suru-uutisen Pervokorun kohtalosta. Heille, jotka eivat kyseista riipusta tavanneet, kerrottakoon etta viime kesasta lahtien rintojeni valissa asusti hieno kaveri, jonka viesti kuului latinaksi "Nihil difficile amanti", rakastavaisille mikaan ei ole vaikeaa. Reilu viikko sitten baarissa kaydyn spagaattikisan ja Smelly Catin ensiesiintymisen valilla koruni sitten katosi. Olen oikeastaan jarkeillyt tieni ulos surusta. Olen paatellyt, ettei Pervokoru oikeastaan alun perinkaan halunnut asua tissieni valissa, silla se oli yrittanyt korujen itsemurhaa eli katoamistemppua jo aikaisemmin ja hypannyt kaulastani pukukoppiin kuntosalilla. Esportin henkilokunnalta oli kuitenkin paljon helpompi saada informaatiota kuin Kutan baarin edessa istuvalta portsarilta, joten paasin sen jaljille ensimmaisella, vaan en enaa toisella kerralla. Uskon, etta Pervokoru viihtyy paremmin Balilla, olihan tuo aikamoinen juhlakalu muutenkin. Kenties se killuu talla hetkella jonkun indonesialaisen tissiparin valissa tai vaan tsillailee baarin nurkassa ja lipittaa lattialle laikkyneiden drinkkien pisaria. Tai ehka joku ei-paikallinen loysi sen ja otti mukaan kotimaahansa. Nain jalkeinpain kaikki vaikuttaa taysin selkealta, pervokoru oli suunnitellut pakoa jo kauan, eika olisi voinut toteuttaa sita paremmassa paikassa - turistien kautta sen ovet maailmaan aukesivat, ja se saattaa yhta todennakoisesti poltella pilvea Jamaicalla kuin olla hiihtolenkilla Pohjois-Norjassa. Nostan hattua ja kannan sydammessa muistoa viekkaasta veikkosestani. Good job, my friend.

P.S Emmi paivittelee blogiaan tossa vieressa, joten kaykaahan lukemassa jotain vahan fiksumpaakin ja tsekkailemassa kuvia. Paluu Tsadiin viikon paasta!

Baby steps ja radioaktiivisia viestejä

Tänään on tapahtunut kaksi erittäin jännää juttua! Meitsi fiilistelee nyt.

Ensinnäkin sain vihdoin jotain järkeä ja edistystä tähän toimintaani ja kävin hakemassa sen kameran vihdoin kaupasta. Sinne lörähti kaupan kassaan (tällä kertaa ei Daniel Radcliffen tilille) sievoinen summa rahaa ja vastavuoroisesti omalla tilillä näkyy miinusmerkin jälkeen kolminumeroinen luku. Mutta tuon summan avulla Niku ja Calle sai uuden kaverin! Olen suht fiilareissa. En pelkästään hienosta kamerastani vaan myös siitä, että kirottuani viikonloppuna aikaansaamattomuuttani ja jahkailuani kaiken suhteen sain oikeasti jonkun asian eteenpäin. Hienoa! Vauvan askelin eteenpäin. Seuraavaks se kämppä? No kuitenkin, tämä tarkoittaa myös sitä, että heti kun olen tutustunut lähemmin uuteen ystävääni, saan mahdollisesti tännekin muutakin kuvamateriaalia kuin Googlen kuvahaun kautta etsittyjä random-otoksia.

Tällainen on uusi ystäväni, Casimir eli Cassu.

Toinen päivän jännistä jutuista oli yllättävä ja erittäin radioaktiivinen mobiiliyhteys Gilin saarten ja Kaisaniemen metroaseman välillä. Voinkin kertoa Kaimaanin puolesta tämän hetken tärkeimmät kuulumiset siltä puolen maapalloa:

- Pervokoru a.k.a. LOTR on kadonnut. Vaatii hiljaisen hetken. Syy tapahtuneeseen: liika bönttö.

- Kaimaani oli nähnyt tänään kilpikonnan eli kilpivarkaan/roiston.

- Kauhukolmikko on nyt saarella, jolla ei ole autoja vaan pelkästään hevosia. Saarella on myös paljon ISOJA kärpäsiä. Surinaa siis riittää sielläkin. Näen näiden kahden tosiasian välillä selvän syy-seuraussuhteen.

Hevosia asuu myös Indonesiassa.

Tärkeimpänä asiana Kaipilla kuitenkin oli: VOISITKO PÄIVITTÄÄ BLOGIAMME. Olen aika varma, että tämän taustalla ei ollut huoli blogimme tason, maineen tai päivitystahdin totaaliromahduksesta. Olen aika varma, että tosiasiassa nämä kolme reissumiestä istuu päivät ja yöt koneella painamassa refreshiä ja odottamassa kuumeisesti uusia postauksia. Välillä he käyvät ulkona ottamassa muutaman lavastetun kuvan, jotta heillä olisi todisteita siitä, että ovat oikeasti olleetkin jossain. Itseruskettavalla saa huijattua rusketuksenkin. Ja nyt kyllästyneenä surkeaan tahtiini ei auttanut muu kuin lähettää ylihinnoiteltu tekstiviesti ja vaatia muutosta. No, tässä teille postaus!!! Olin kuitenkin havaitsevinani tekstiviestissä turhautuneesta ja jopa hieman käskevästä sävystä huolimatta suurta lämpöä ja ehkä jopa tropiikin tuulahduksen. Isosti terveisiä sinne!

Ja tärkeänä opetuksena tänään: hanki nyt piruvie joku muistikirja! Arvatkaa ärsyttääkö, jos on saanu jonkun hyvän idean eikä sitä kirjota mihinkään ylös ja jälkeenpäin muistaa vain, että joku hyvä idea mulla oli mutta mikäköhän se oli.... Tai jos esimerkiksi lukee jostain jonkun hyvän sitaatin tai muun jutun ja tyhmänä luulee myöhemminkin muistavansa sen tai vähintään mistä sen luki. Ei se mee näin. Ostoslistalla: little black book eli myyrännahkamuistikirja. Kai joku halpisversiokin kelpaa. Mutta ei mikään noista 15 tyhjänpanttina lojuvasta muistikirjasta, jotka löytyis valmiina jo kotoa.

Kuvat: 1, 2

Writer's block

Järkyttävä writer's block. Ei se levy. Levy on hyvä. Mutta mulla. Writer's block. Ja hillitön itsekritiikki ja -sensuuri. En kelpuuta blogiin mitään. Tässä ei taida auttaa uusi elämänfilosofiakaan, jonka olen omaksunut tässä hiljakseen itsekseni. Siis sellainen, että nauti asioista, älä stressaa, koska asiat menee omalla painollaan, katsele vain kauniita maisemia ja iloitse hyvästä musiikista. Kyse on loppujen lopuksi vain asenteesta. Kun se on kohdallaan, niin 20 asteen pakkanenkaan ei voi pilata kaunista talvipäivää. Laita vain enemmän vaatetta päälle ja painu pihalle. Ja elämä voi olla elokuvaa – sinä päätät (t. Hesari).

Enihau, tarkoituksena oli surista lomasta ja arjesta. Lomailusta ja arkeen paluusta. Ja miten ylitsepääsemättömän vaikealta se kerta toisensa jälkeen tuntuu. Vaikka onhan siinä myös oma hohtonsa ja jännityksensä.

Alunperin tämän postauksen piti alkaa näin:

"Pientä hiljaiseloa täällä suunnalla. Olen selvästikin omaksunut tämän joululomailun turhan hyvin. Lomailulle ominaiset hälläväliä-asenne ja haahuilu kuvaavat edelleen hyvin toimintaani, vaikka arkeen paluu on valitettavasti jollain tasolla jo tapahtunut. Kaukana ovat ajat, jolloin joululoma kesti oikeasti siihen päivään asti, kun koulun penkki taas kutsui. Vaikka opiskelu jatkuu virallisesti vasta ensi viikolla luentojen alkaessa, muutamat viime viikot ovat jo kuluneet töiden merkeissä ja rästikoulujuttuja tehdessä. Mutta kuten sanoin, pääni on edelleen yhtä loman pehmentämää höttöä ja voisin jopa sanoa olevani jossain ihan toisessa maailmassa. Siispä bloginkin päivittäminen on jäänyt täysin unholaan. Nyt sisääni on patoutunut liikaa asioita, joten ajattelin oksentaa kaiken ulos n-y-t nyt.”

Patoutumia oli näköjään jo vähän liikaakin, koska verbaalinen oksennus lörähti sinne tänne yli äyräiden ja piti siivota pois. Ette menettäneet mitään. Tiivistetysti: loman jälkeen arkeen paluu on vaikeaa, koska asioita on muuttunut (esim. Kaisaniemen K-Market on lopettanut, why God why??), mutta asiaa helpottaa se, ettei mikään ole muuttunut (esim. se sama espanjan ausku pyörii yhä yliopistolla, ihan vaan why still??). Right?

Arkeen paluuta helpottaa myös tieto siitä, mitä kaikkea kivaa on tulossa. Tällä hetkellä jaksan fiilistellä ja innostua hallitustoiminnasta, johon onnistuin itteni ymppäämään mukaan. Fiiliksiä voi kuulostella uusiksi jo vaikkapa heti 13.2. klo 04.00, jolloin on päättynyt kuuden tunnin nakki VOO:n vuosijuhlien jatkoilla. Joo-o. No ei, remember the attitude! Yleisen hallitussekoilun lisäksi tiedossa kevään mittaan mm. muutamat kreisit sitsit, laskiainen, vappu ja kevätretki eli Barcelona. Looking forward!

Mutta koska en ihan vielä ole valmis siihen, että kalenteri on täynnä sateenkaaren värein merkattuja menoja, jolloin tärkeätkään tapahtumat eivät erotu enää joukosta, ja kotona käydään vain nukkumassa, pelaan itselleni lisää lomailu- ja haahuiluaikaa pakenemalla leffateatterin hämärään katsomaan jotain, jota olen odottanut jo pitkään. Arvatkaa mikä? Oli muuten tosi hyvä. Ja söpö!!

Kuva: Warner Bros

Taidankin siis jatkaa tätä lomailua vaikka väkisin ja edes jollain henkisellä tasolla vielä viikonlopun yli. Ja voihan loma-asenne jatkua vielä senkin jälkeen.

Isoo Asiaa

Tervehdys L.A.ngkawilta. Taalla on yli viisikymmenta astetta lampimampaa kuin siella. Tanaan oli eka kunnon biitsipaiva ja Laura poltti jalkapoytansa, vahanko noloo. Olin hakemassa pyykkeja hostellihuoneemme takapihalta kun tormasin puolimetriseen liskoon - melkoinen sukulaisten kohtaaminen, Kaimaani on paassyt omiensa luokse. All is good, muutama paiva lyllerretaan taalla ja sitten lahetaan Balille, josta erityisesti odotan tulevaa hostelliamme Tanyanaa, kavereiden kesken Tanjaa, jolle saattaa tulla yllatyksena etta kahden hengen huoneeseen ankee kolmas lansimaalainen mulkku. Ehka Tanja leppyy jos tarjoamme hanelle siemauksen fisua, jota aiomme tehda japanilaisesta riisiviinasta ja loytamistamme OMENA-KANELI- Fisherman's friendeista. All is good!

P.S Kaytiin Saliva Lumpurissa puistossa polkemassa polkuveneilla, joihin sai menna vain kaksi aikuista kerrallaan. Otimme kaksi venetta, mina ja Laura toisessa ja Emmi toisessa. Tulos: mina ja Laura poljetaan leppoisasti edella, Emmi epatoivoisen tasapainotusyrityksen johdosta yhdeksankymmenen asteen kulmaan kaantyneena sahaa poikittain pain reunavalleja intialaisten turistien ottaessa tasta loistonaysta kuvia. Kaiken kruunasi sade ja Emmin saapuminen viimeisena laituriin veneen vuokraajan revetessa taysin. Saatoimme itsekin nauraa pikkuisen, anteeksi Emppa.

kaks nolla kymmene!

Järjetöntä!

Taas vuoden viimeinen päivä. Tämän vuosikymmenen viimeinen. Jos olisin reipas ja jaksaisin nähdä vaivaa, voisin tehdä ne tyypilliset koosteet 2000-luvun (00's) parhaista jutuista, musasta, leffoista, ilmiöstä blaablaablaa ja samat vielä tämän vuoden ajalta. Arvatenkin en jaksa nähdä yhtään vaivaa. Sitä paitsi, haluan olla omaperäinen, hah. Joten sanotaanko vain, että tämä vuosi on ollut ihan överihyvä, ikimuistoinen, hieno, kreisi, tapahtumarikas ja sata muuta hehkutusadjektiivia. 2000-luku kokonaisuudessaankin saa arvosanan hyvä+ tai jopa kiitettävä-, ja onneksi kehitys on ollut jatkuvasti nousujohteista. Odotan ja toivon siis, että ens vuodesta ja vuosikymmenestä (10's) tulee vähintään yhtä hyviä!

Sen lisäksi, että vuodenvaihteessa kuuluu muistella kuluneen vuoden kohokohtia, on tapana vielä suunnitella ensi vuotta ja ehkä jopa tehdä lupauksia, jotka voi sitten vaikka jo huomenna rikkoa. Ihan vain siksi, että nyt on oikea aika aloittaa uusi elämä. Elämänmuutos. Elämä remonttiin! Mä vastustan lupausten tekoa, mutta suunnitella tykkään. Oon suunnittelija-ihminen. Jaksan siis suunnitella sitä, kuinka muutan ajan Y sisällä hienoon kämppään, matkustan jokaiselle mantereelle, olen töissä paikassa X, teen sitä ja tätä, mutta loppujen lopuksi toteutus on aika köyhää. Olis oikeastaan aika oikeutettua, että valmistuttuani mun titteli olis suunnittelija. Tähän suunnitteluun kuuluu tärkeänä osana se, että suunnitelmista tulee puhua vähän ja vain harvoille, jotta ei tarvitse selitellä jälkeenpäin sitä, kun suunnitelmista mikään ei käykään toteen. Suunnitteluun kuuluu myös tärkeänä listojen tekeminen, erittäin terapeuttista ja kivaa hommaa! Toisaalta tätä suunnitelija-luonnetta voisi pitää hyvänä – hyvin suunniteltu on puoliksi tehty jne – mutta omalla kohdalla kyse saattaapi hyvin vain olla aikaansaamattomuudesta, joka taas ei ole yhtään hyvä piirre. Toinen mahdollinen syyllinen suunnittelujen jäämiseen suunnittelun tasolle on päätöksenteon välttely.

Ensi vuodeksi olen kaavaillut hyviä matkoja, joita pitää ehdottomasti olla enemmän kuin tänä tai viime vuonna! Olen laiskistunut matkustelun suhteen, mikä harmittaa suuresti. Tykkään nimittäin paljon matkustelusta ja nuorempana tulikin matkusteltua perheen kanssa suht paljon. Matkusteluani saattaa kuitenkin jollain tasolla haitata mm. Madventuresin tyyppien sanoin vainoilu, mutta ei siitä sen enempää. Lisäksi muuttaminen omaan kämppään on ollut pitkään jo suunnitelmana(!). Naiivisti kuvittelin, että tämä ihmetapahtuma tapahtuisi jo kuluneen syksyn aikana ja se olikin yksi syy, minkä takia jätin tämän kuuluisan ja suuresti hehkutetun Aasian reissun väliin. No, muuttoa ei tapahtunut ja nyt vuokraan ja kaluisteisiin tarkoitetut rahat, jotka olisin voinut aivan hyvin käyttää reissaamiseen, lojuu tililläni. Siispä olen vakaasti päättänyt, että koska a) muutto b) reissaaminen elelee hetken hiljaiseloa (osittain oman laiskuuteni takia), toteutan erään kolmannen pitkäaikaisen haaveeni ja ostan järkkärin. HAH. Nyt, koska olen kertonut siitä täällä, en voi enää pakoilla ja minun on tehtävä päätös (yäk, inhoan päätöksiä ja päätöksentekoa enemmän kuin mitään muuta) sen suhteen, että minkä kameran ostan ja millä hinnalla ja mistä. Ehkäpä minun pitäisikin muuttaa strategiaani ja alkaa kertoa suunnitelmistani koko maailmalle, jolloin olisi pelkästään noloa ja raukkamaista feidata ne. Kanske?

Enihau, tämän lörinän ja surinan perimmäinen tarkoitus oli vain toivottaa kaikille ihkuille tyypeille mahtavaa uutta vuotta! Tehkää hyviä suunnitelmia ja toteuttakaa ne kans. Ens vuodesta tulkoot huippu, kreisi ja ihana.

Kuva

Ps. Blogitoverini Kaimaani on nyt siis hilpassut maailmalle, tarkemmin sanottuna Malesiaan ja Indonesiaan, huh huh! Toivon itseni ja teidän takia, että hän a) tulee ehjänä takaisin b) päivittelee blogia sieltä c) pitää järjettömän hauskaa ja tekee kreisejä juttuja, jotta me saamme kuulla ja lukea hänen hienoja juttuja ja tarinoita! Terveisiä siis myös sinne toisen puolen maailmaa.

Kaipin ja Mikan jouluterveiset

Nollu vei sanat suustani, paitsi että en ole siivonnut yhtään ja kyllä ne safkatkin musta on hyviä. Tähän väliin isot propsit äidille, joka aina raataa suurimman osan jouluvalmisteluista kun muut lusmuilee ties missä. Onnistuin jälleen luikertelemaan pois jouluaattoduunivuorosta, mikä tarkoittaa sitä että tänään oli viimeinen työpäivä ja voin keskittyä vain käymään aivan totaalisen ylikierroksilla odottaessa tätä !!! Äsken vaihdettiin muutaman urpon kanssa joululahjoja, jotka nyt tuijottaa mua intensiivisesti kuusen alla. Olen valehtelematta lähes yhtä innoissani kuin pienenä, varsinkin kun tuolla on pitkästä aikaa LUNTA eli pääsen ensi kertaa moneen vuoteen oikeasti alistumaan pulkanvetäjäksi siskolleni. Toivottavasti vastaan tulee taas koiranulkoiluttajia, jotka hyvätahtoisesti hymyilevät sisarelleni jonka aikuinen ruumis täyttää pulkan melko mukavasti. Luultavasti he ajattelevat siskoni olevan jotenkin kehitysvammainen ja ehkä toivottavat jopa hyvää joulua. Joten haluaisin myös itse toivottaa hyvää joulua pienen runon muodossa:

Joulua pukkaa

jekkuilijat nyppivät jäkälästään nukkaa.

Kun pöytään löräytetään joulupuuro

mussuttaa sitä pian niin sokea kuin kuuro.

Joulupöytään on tapettu myös sika,

letkeä ja pullea kaveri nimeltään Mika.

Kaikki on tyytyväisiä ja nauraa,

paitsi tietty Mika joka ei koskaan enää syö mämmiä eikä kauraa.

Ja Joulupukki,

ei hitto, mikä Ukki,

omenavartalo ja valkoinen pää,

seko mutta hieno mies on kaveri tää.

J-P ja Petteri pyörii eksyneenä ympäri Oulua...

oikeastaan halusin vain toivottaa hyvää joulua.

HYVÄÄ JOULUA!

Joulu tulla jolkottaa!

Jouluvalmistelut alkoi tässä osoitteessa omalta kohdaltani enemmän kuin hyvissä ajoin – maanantaina! Astuin silloin itse ensi kertaa kauppaan joululahjaostoksille, onneksi veljeni oli huolehtinut suurimman osan vanhempiemme lahjoista. Eilen taisin olla tekemättä joulun eteen yhtään mitään. Sen sijaan julistin joululoman alkaneeksi ja ostin suklaavanukasta sen kunniaksi! Valehtelin facebookstatuksessani, vanukas on vieläkin syömättä. Tänään, hieman tavanomaista myöhemmin, on ollut – Kotkia lainatakseni – isoo joulusiivousta. Meitsi imuroi muutaman neliön, raahasi mattoja tuuletettavaksi, vaihtoi lakanat, pyyhki pölyjä jii än ee. Paljon jouluvalmistelua siis, mutta en silti oikeastaan vieläkään tajua, että huomenna on jouluaatto.

Skidinä joulu oli valehtelematta varmasti vuoden kohokohta. Silloin sai lusmuilla jouluvalmisteluistakin enemmän: riitti, että siivosi oman huoneensa ja kävi muutaman piparimuotin iskemässä valmiiksi kaulittuun taikinaan. Nyt saa kuulla olevansa aikuinen ja sehän tarkoittaa ikäviä velvollisuuksia. Lisäksi lapsena parhautta oli joululahjalistan kirjoittaminen. Käytännössä se tapahtui kopioimalla A4-paperiarkille suoraan lelukatalogin sisältö ja lisäämällä loppuun parit etukäteiskiitokset joulupukille. Jouluaattona oli sitten jännää arvuutella, mikä niistä toiveista paketista löytyy. Muistan vieläkin, kun eräänä jouluna jännitin paljastuuko Stockmannin pahvisesta levylahjalaatikosta Dr. Bombayn vai Smurffien uusin. (Oli muuten Dr. Bombay.) Tänä vuonna olen joutunut vastaamaan joululahjatoivekyselyihin, ettei toivomuslistallani ole mitään! Tosi tylsää.

Lapsena aattoaamuna oli hienointa herätä epäinhimillisen aikasin, laittaa päälle Joulupukin kuumalinja ja kerätä rohkeutta joulupukille soittamiseksi (thank god en joko koskaan uskaltanutkaan soittaa tai päässyt läpi, eli lauluiltani suorassa lähetyksessä vältyttiin!). Joulurauhan julistus oli boring, mutta silti se oli katsottava. Veljeni sai aina mantelin joulupuurolla, epäreilua. Ja loppupäivä menikin sitten iltaa ja lahjojen avaamista odotellessa ja hetki oli hieno, kun jälkiruoka (joka on ollut sama niin kauan kuin muistan) saatiin pois pöydästä ja sai siirtyä kuusen alle etsimään omia paketteja!

Joulu toimii nykyään suht samalla kaavalla. Yritän vieläkin soittaa Joulupukin kuumallelinjalle. Joulurauhan julistus on vieläkin aika tylsä, en ole koskaan kuunnellut sitäkään kokonaan. Mantelin saamisessa on onni kuitenkin kääntynyt, jes! Jouluruokailu on edelleen liian pitkä ja jouluruuat suht pahoja. Lahjojen suhteen tilanne on kuitenkin semisti muuttunut. Niiden saaminen on nykyään toisarvoista, lahjojen antaminen on oikeastaan paljon kivempaa. Se on paras fiilis, kun lahjan saaja tykkää lahjapaperista paljastuvasta lahjuksesta! Kai se on jonkinlainen merkki siitä, että 20 vuoden fyysinen ikäni alkaa näkyä myös henkisessä kehityksessä.

Poikkeuksellisesti ollaan tänä vuonna oltu tosiaan vähän jäljessä kaiken valmistelun suhteen ja huomiseksi jää vielä piparitkin leivottaviksi. Ellen jaksa väkertää niitä vielä tänään keskellä yötä. Ennemminkin tekisi mieli jo aloittaa joulun ja loman kunniaksi hyvä kirja! Ihan vain siksi, että mielestäni jouluna ei kuulu tehdä yhtään mitään.

Ihanaa joulua kaikille! Syökää liikaa jouluruokia, antakaa ja saakaa lahjoja, makoilkaa sohvalla katsoen leffoja ja lukien kirjoja, rentoutukaa ja nauttikaa olostanne hyvien ihmisten seurassa.

Techmology

Oo, Maja Ivarsson on jumalainen. Jos olisin mies tai lesbo, mulle kävisi luultavasti samalla tavalla kuin kaikille Muumilaakson miehille Vedenneito- jaksossa. Kaikki miehet Nipsusta Niiskuun juoksevat verenmaku suussa ani varhain lähteelle, jossa he kuuntelevat koko päivän vedenneidon maagista laulua ja palaavat sitten iltamyöhällä silmät puolitangossa keskittymiskykynsä menettäneinä. Valitettavasti lopuksi lähde kuivuu ja vedenneito katoaa. Toivotaan ettei Majalle käy samoin. Yritän kai kertoa, että keikka oli helvetin hyvä, taattua radioaktiivista Sounds- menoa.

Juoksin tänään ympäri Stadia etsimässä japanin aivokuumerokotetta, joka oli loppu lähes joka apteekista. Sporassa kaksi vanhaa rouvaa jutteli tietokoneista. Toinen oli saanut pojaltaan sellaisen joululahjaksi, koska edellinen oli mennyt rikki. Toinen tuhahti ettei todellakaan tarvitse tietokonetta. ”Nykyään kaikki on vaan veeveeveepisteveepistefi!” ”Ällöttävää,” totesi nyt sekin rouva, joka oli saanut uuden tietokoneen. Viestinnän oppikirjoissa välillä sivutaan uuden teknologian tuomia mahdollisuuksia mm. uudenlaiseen yhteisöllisyyteen ja demokratiaan, ja samalla aina jaksetaan muistuttaa, ettei kaikilla kuitenkaan ole samanlaisia mahdollisuuksia tai taitoja käyttää uutta teknologiaa. Silti tuntuu ihan käsittämättömältä, että joku ei käytä tietokonetta ollenkaan. Rouvien siirtyessä keskustelemaan neulomistaan joululahjavillasukista järkytyin vähän, kun tajusin että kliseinen kuiluasetelma uuden, teknologiaan tottuneen sukupolven ja sitä vieroksuvan vanhemman sukupolven välillä on kliseisyydestään huolimatta totta. Eikä tarvitse mennä edes niin pitkälle kuin sporassa istuneet mummelit; omalta äidiltänikin puuttuu tietty rohkeus teknologian edessä. Jos hän ei tiedä, mistä napista sen Ihanan Elisan saikaan tallennukseen, hän istuu neuvottomana kaukosäädin kädessä ja kysyy asiaa kolmattakymmenettä kertaa sen sijaan, että kokeilisi vuorotellen kaikkia nappeja kuten allekirjoittanut.

En todellakaan väitä, että olisin mikään teknologianero tai että edes haluaisin olla. Muistan elävästi kun kuulin ensimmäisen kerran Googlesta. Yhdeksänkymmentäluvun puolella TV:stä tuli ohjelma, jossa kisattiin siitä, kuka selvittää jonkin erikoisen sanan merkityksen nopeiten netin hakukoneilla. Miten hellyttävä ohjelmakonsepti! Juontaja kierteli koneilla istuvien ympärillä ja jutusteli kevyesti tyyliin ”Jaahas, Pekka täällä luottaa jälleen Googleen, löytyykö sieltä, Pekka?” Ja Pekkahan löysi, vaikka mitä. Siinä media ja viestinnän opukset ovat takuulla oikeassa, että teknologia on juurtunut omaan sukupolveeni aivan eri lailla kuin aiempiin. Hakukone-tositeeveen lisäksi lämpimiä muistoja herättävät Kissin chatit ja IRC-galleriat. MTV3 ja Nelonen ovat itsestäänselvyyksiä, vaikka ne ovat olleet olemassa vasta reilu kymmenen vuotta. Ilman Facebook- tiliä voi tullakin toimeen, mutta teknologian hyödyntämättä jättäminen on tehty vaikeaksi. Mistä edellä mainitut rouvat saavat tietää seniorivesijumppatuntinsa perumisesta, jos eivät netistä, miten he löytävät perille vieraaseen kaupunginosaan ilman reittiopasta tai miten he ylipäätään saavat lisätietoa heille tärkeistä tai mielenkiintoisista asioista? Surullinen vastaus olisi tietenkin, että he eivät etsi tietoa enää mistään, eivät käy enää sen koommin seniorijumpissa kuin vieraissa kaupunginosissakaan, eikä mikään ole heille enää tärkeää tai mielenkiintoista. Onneksi oman isoäitini eroaa tarjoama esimerkki jaksaa aina estää tekemästä masentuneita yleistyksiä. Hän toimii joogaohjaajana ja sumplii joogayhdistykseen liittyviä menojaan sujuvasti sähköpostitse. Mutta jos kerta edustan ensimmäisiä todella teknologoituneita sukupolvia, on mielenkiintoista miettiä, miten tämä vaikuttaa elämiimme myöhemmin. Teknologian parissa varttuneet vanhukset ovat takuulla joskus todellinen markkinarako jollekin viitseliäälle yrittäjälle, jolla on vapaat kädet virtuaalibingosalien ja rollaattoriebay.comien luomiselle.

The Sounds @ Kaapeli 19.12

Jottei kovin montaa viime kesän Ruississa esiintynyttä bändiä tulisi nähtyä uudestaan alle puolen vuoden sisällä, suuntaamme tänään Kaapelille riehumaan Soundsin tahtiin. Ei siinä ettei kesän festarikeikka olisi ollut ihan mahtava, Sounds oli yksi harvoista bändeistä joka paitsi keräsi suurimman festariyleisön, sai tämän laajan massan myös rehaamaan intensiivisesti mukana auringon laskiessa Ruissalon rantalavan taakse. Sounds on yksi sellaisista bändeistä, joissa ei musiikillisesti ole oikeastaan mitään sen kummallisempaa tai erikoisempaa, mutta biiseissä ja etenkin keikoilla on mieletön meininki ja energiataso. Minä menen!

P.S Nyt kun koulu alkaa tältä vuodelta olla pulkassa, enkä tule siellä hoodeilla muutenkaan vähään aikaan pyörimään, haluaisin hyväntahtoisesti kiittää ja toivottaa erittäin rauhallista joulua Kaisanimen metroaseman Happinessin myyjänaiselle, joka on tuonut päiviimme niin paljon iloa. Kuka nyt ei haluaisi buffetinsa jatkeeksi susia, jos ne saa eulolla?

Kuva http://www.rockfoto.nu/image/20060714_200703_70083900.jpg

Mäkimäki, mäki olisin mun kaa

Näin viime yönä unta, jossa
a) Ystäväni Marianna ja hänen pikkusiskonsa olivat ryhtyneet bulimikoiksi ja jututin heitä vessassa samalla kun he änkivät sormia kurkkuihinsa.
b) Olin raskaana ja sain sen takia valkoisia läikkiä ihooni.
c) Olimme porukalla epämääräisillä festareilla, jonka bajamajassa vedin vessan vahingossa niin, että kamerani kastui. Samalla huomasin että olin jättänyt aiemmin kassini samaan vessaan ja lompakostani oli varastettu kaikki kortit.
d) Jututin Tapiolan Sokoksen TET- harjoittelijaa, joka oli muistaakseni Tuusulasta. Laura oli sitä mieltä, että minun kannattaa olla varuillaan tämän hieman Laura Lepistön näköisen tytön kanssa. Tapiolan Sokos muuten oli muuttunut ihan kreisiksi 2500- lukua enteileväksi suurrakennukseksi, joka oli lähes kokonaan valkoinen ja portaikot liikkuivat vähän Tylypahka- tyyliin. Ilmeisesti talossa oli myös kampaaja, jolla Saara oli käynyt laitattamassa kampauksen ja pakotti myös minun päähäni futuristisen lookin. Tässä vaiheessa kohdat linkittyvät yhteen, sillä juuri kyseisen talon vessasta löysin Mariannan.

Olen muutenkin alkanut epäillä mielenterveyttäni. Syytän tästä tämänviikkoisten koulukiireiden lisäksi sitä, että paketoin lahjoja kolmisenkymmentä tuntia viikossa, mikä nyt ei voi olla terveellistä kenellekään. Olen päässyt urallani siihen vaiheeseen, ettei mun tarvitse enää ajatella ollenkaan, vaan kaikki toimii automaationa. Vaikka tämän luulisi helpottavan asioita, todellisuudessa se luo myös ongelmia. Ensinnäkin jos asiakas ehdottaa sellaista naruväriä, jota en itse yhdistäisi valittuun paperiväriin, saatan vahingossa laittaa sen, minkä olisin itse halunnut laittaa, koska käteni toimivat tiedostamatta. Lisäksi tämä vapauttaa aivokapasiteettiani vahingolliselle musiikille. Osastollamme ei soi mitään musiikkia, joten siellä on muutenkin melko hiljaista. Olen päätellyt tämän takia joutuneeni päässä soivan musiikin noidankehään, joka toimii "älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia"- taktiikalla. Mietin ensin että "joo-o, onpas täällä hiljaista. Jännä ettei täällä soi mitkään joulubiisitkään, tällä hetkellä niitäkin ois ihan kiva kuunnella. Toisaalta niihin kuitenkin kyllästyis, ja sitten ois vaan entistä hirveempää kun ne samat biisit sois uudelleen ja uudelleen ja kävis niinkuin kesällä, kun kuulin From Sarah With Loven niin monta kertaa että tänäkin päivänä saan oksennusrefleksin jos kuulen sen jossain." Sitten yhtäkkiä päässäni alkaa soida Tean Tytöt Tykkää. Ensin se on niin huvittavaa, että alan hymyillä itsekseni - siis hyvä juttu. Mutta siinä vaiheessa kun läpi on kahlattu kaikki Mera Brännvinistä Cheekin Jos Mä Oisin Sä- biisin saksankieliseen versioon (erityiskiitos tästä Emmille), alan oikeasti ahdistua. En ymmärrä, mistä näitä biisejä tulee, sillä en ole kuullut suurinta osaa niistä todella pitkään aikaan mistään. Ja nyt kun soittolistalla on jo päästy vauhtiin, päähäni ei todellakaan tule enää yhtäkään normaalia biisiä. Tosin poikkeuksena tänään päässäni soi muutama lause Billy Talentin biisistä, mutta sekin kertoo pojasta joka söi koulussa lounaansa yksin vessassa ja teki sitten itsemurhan, joten se ei piristä tunnelmaa musiikillisesti kovinkaan paljoa. Ystäväni joskus kertoi, että jos joku kappale soi tosissaan päässä, se voi viedä 10-20 prosenttia aivokapasiteetista. 10-20 prosenttia päästä täynnä edellämainitun kaltaisia musiikillisia mestariteoksia kuulostaa lähinnä krapulassa nähdyltä painajaiselta. Kenties pääni tyhjenee viimeistään lauantaina kun lähdemme katselemaan Maja Ivarssonin sääriä Kaapelitehtaalle!

Mainittakoon vielä, että tänään bussissa kaksi naista keskustelivat siitä, mitä sisältöä voi muka elämäänsä saada, jos jatkaa vielä baarista neljän jälkeen jatkoille. Mieleeni tuli viime kesän mökkireissu: grillailimme ja tsillailimme viinituvassa, reivasimme vintillä vanhoissa flanellipaidoissa ja aamun jo valjettua siirryimme rantaan. Jo aiemmin mainittu Marianna tarttui Jennaa kädestä, ja silmät onnesta ja väsymyksestä harittaen totesi ponnekkaasti: "Jenna, ONNEKSI ei menty nukkumaan!" Hymyilin jälleen itsekseni - teen sitä ehkä vähän liikaa - ja totesin noiden naisien olevan juuri niitä, jotka nukkuvat pahaa-aavistamattomina saamatta koskaan tietää, mistä ovat jääneet paitsi.

Kuva Emmi

Oodi talvelle ja opiskelulle

Syksy alkaa lähetä loppuaan. Siitä kertoo muun muassa meitä ilahduttamaan saapunut talvi, joka toi mukanaan lumen (hyvä juttu) ja kovan pakkasen (ei niin hyvä juttu). En osaa laittaa vuodenaikoja mihinkään paremmuusjärjestykseen, kaikki vuodenajat ovat omalla tavallaan hyviä eikä vuosi olisi mitään ilman jotakin niistä. Esimerkiksi TOP 5 vuodenajat -listaus olisi aikamoinen mahdottomuus tehdä. Talvi on siis mun mielestä ihan jees vuodenaika syksyn, kevään ja kesän ohella, enkä oikein jaksa ymmärtää talven vihaajia. Okei, tuo ulkona riehuva sadan asteen pakkanen, joka vaatii pukemaan päälleen kasan villapaitoja ja hyvin, hyvin rumat karvavuorelliset talvikengät aiheuttaen sen, että liikkuminen on vaivalloista, on ehkä hieman ikävä minunkin mielestäni. Mutta esimerkiksi lumi, talviurheilu, joululoma ja joulu ovat talven kivoja puolia!

Who am I fooling! Talvi on teoriassa kiva, mutta käytännössä ei se sitä kuitenkaan ole. Joko on ihan helvetin kylmä tai plussakelit ja loskaa ja räntää. Pimeetä sen kun riittää ja joulukin vain stressaa. Toiset on sen verran fiksuja, että tajuaa lähteä tätä kaikkea pakoon jonnekin, missä aurinko paistaa ja yksi vaatekerta riittää. Tämä "jonnekin" voi olla vaikkapa Aasia ja Kaukoitä, jonne on tänä talvena suuntaamassa yksi jos toinenkin kavereistani. Onneksi itselläni on myös joululomalle suunnitelmissa matka kauas itään, Suomen ikiomaan Kaukoitään, Savoon. I bet you're jealous. Mäkin olisin mieluummin kuusen alla fiilistelemässä jäätynyttä järveä syöden käpyjä ja vanhoja perunoita kuin valkoisella hiekkarannalla palmun katveessa nautiskelemassa jostain ihan overrated turkoosista vedestä, tuoreista hedelmistä ja muista.

Savo

Bali

Toinen syksyn päättymisestä kertova asia on se, että koulu loppuu ja joululoma alkaa. Vielä ei ole tämä ilon päivä koittanut, mutta hyvää vauhtia sitä kohti ollaan menossa. Luennot on jo ohi ja jäljellä on muutama onneton tentti ja yhden päänvaivaa aiheuttavan tutkimussuunnitelman kasaaminen, jonka aiheeksi olemme alustavasti hahmotelleet kaverini kanssa – yllätys yllätys – blogeja. Blogit olivat myös ruotsin esitelmämme aiheena. En tiedä, miten pitkälle tämän blogipelleilyn voi viedä, mutta luultavasti teen vielä gradun aiheesta.

Voisin valittaa tässä yhteydessä muutamasta nimeltä mainitsemattomasta kurssista ja niiden ansiokkaista vetäjistä, mutta koska en pidä soveliaana ilkeillä julkisella foorumilla, päädyn mollaamaan vain itseäni. Tämän syksyn voitokkain kurssi oli ehdottomasti televisiotutkimuksen kurssi. Laskisin sen joulun ihmeeksi, jos WebOodiin ilmeistyisi kolme opintopistettä tämän kurssin tiimoilta. Kyseessähän on siis ensimmäinen kurssi, jonka jätin kesken muutamaa päivää ennen esseen deadlinea. Score! Turhaa työtä tuskin tuli kuitenkaan tehtyä kurssin eteen ainakaan luennoilla käymisen suhteen, sillä niinä harvoina kertoina, kun jaksoin raahautua paikalle, käytin ajan hyödykseni facebookissa ja blogeja lukiessa. Ja jokaiselta luennolta lähdettiin puolessa välissä kotiin - facebookkaamaan ja lukemaan blogeja. Päädyinkin siihen, etten itse asiassa edes ansaitse kurssista saatavia opintopisteitä.

Kirjoitin joskus ensimmäisen periodin viimeisinä viikkoina sanoituksia lauluun opiskelun riemuista, joita koemme jokainen varmasti, jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain. Pääsin biisikirjoituksessa vasta ensimmäiseen säkeistöön ja epäonnekseni muistan siitäkin vain vikan säkeen. Joka tapauksessa se meni jotakuinkin näin:

Opiskelijan normipäivä
(sensuroitu versio)

”Vielä luentopäiväkirjat kehariin,

en jaksa, lähen Portaaliin.”

Huomaa selvästi, että en todellakaan kaipaa vielä taukoa opiskelusta. Sinänsä siis kovin valitettavaa, että enää on vain viikko siihen, että opiskelut on tältä syksyltä saatu pulkkaan. Sitten pulkan voi pistääkin menemään mäkeä alas ja oikeastaan unohtaa kaiken, mitä on tänä syksynä ”oppinut”.

Tässä pulkassa syksyn opintoni tulevat olemaan viikon kuluttua.

Kuvat: 1, 2, 3