Oo, Maja Ivarsson on jumalainen. Jos olisin mies tai lesbo, mulle kävisi luultavasti samalla tavalla kuin kaikille Muumilaakson miehille Vedenneito- jaksossa. Kaikki miehet Nipsusta Niiskuun juoksevat verenmaku suussa ani varhain lähteelle, jossa he kuuntelevat koko päivän vedenneidon maagista laulua ja palaavat sitten iltamyöhällä silmät puolitangossa keskittymiskykynsä menettäneinä. Valitettavasti lopuksi lähde kuivuu ja vedenneito katoaa. Toivotaan ettei Majalle käy samoin. Yritän kai kertoa, että keikka oli helvetin hyvä, taattua radioaktiivista Sounds- menoa.
Juoksin tänään ympäri Stadia etsimässä japanin aivokuumerokotetta, joka oli loppu lähes joka apteekista. Sporassa kaksi vanhaa rouvaa jutteli tietokoneista. Toinen oli saanut pojaltaan sellaisen joululahjaksi, koska edellinen oli mennyt rikki. Toinen tuhahti ettei todellakaan tarvitse tietokonetta. ”Nykyään kaikki on vaan veeveeveepisteveepistefi!” ”Ällöttävää,” totesi nyt sekin rouva, joka oli saanut uuden tietokoneen. Viestinnän oppikirjoissa välillä sivutaan uuden teknologian tuomia mahdollisuuksia mm. uudenlaiseen yhteisöllisyyteen ja demokratiaan, ja samalla aina jaksetaan muistuttaa, ettei kaikilla kuitenkaan ole samanlaisia mahdollisuuksia tai taitoja käyttää uutta teknologiaa. Silti tuntuu ihan käsittämättömältä, että joku ei käytä tietokonetta ollenkaan. Rouvien siirtyessä keskustelemaan neulomistaan joululahjavillasukista järkytyin vähän, kun tajusin että kliseinen kuiluasetelma uuden, teknologiaan tottuneen sukupolven ja sitä vieroksuvan vanhemman sukupolven välillä on kliseisyydestään huolimatta totta. Eikä tarvitse mennä edes niin pitkälle kuin sporassa istuneet mummelit; omalta äidiltänikin puuttuu tietty rohkeus teknologian edessä. Jos hän ei tiedä, mistä napista sen Ihanan Elisan saikaan tallennukseen, hän istuu neuvottomana kaukosäädin kädessä ja kysyy asiaa kolmattakymmenettä kertaa sen sijaan, että kokeilisi vuorotellen kaikkia nappeja kuten allekirjoittanut.
En todellakaan väitä, että olisin mikään teknologianero tai että edes haluaisin olla. Muistan elävästi kun kuulin ensimmäisen kerran Googlesta. Yhdeksänkymmentäluvun puolella TV:stä tuli ohjelma, jossa kisattiin siitä, kuka selvittää jonkin erikoisen sanan merkityksen nopeiten netin hakukoneilla. Miten hellyttävä ohjelmakonsepti! Juontaja kierteli koneilla istuvien ympärillä ja jutusteli kevyesti tyyliin ”Jaahas, Pekka täällä luottaa jälleen Googleen, löytyykö sieltä, Pekka?” Ja Pekkahan löysi, vaikka mitä. Siinä media ja viestinnän opukset ovat takuulla oikeassa, että teknologia on juurtunut omaan sukupolveeni aivan eri lailla kuin aiempiin. Hakukone-tositeeveen lisäksi lämpimiä muistoja herättävät Kissin chatit ja IRC-galleriat. MTV3 ja Nelonen ovat itsestäänselvyyksiä, vaikka ne ovat olleet olemassa vasta reilu kymmenen vuotta. Ilman Facebook- tiliä voi tullakin toimeen, mutta teknologian hyödyntämättä jättäminen on tehty vaikeaksi. Mistä edellä mainitut rouvat saavat tietää seniorivesijumppatuntinsa perumisesta, jos eivät netistä, miten he löytävät perille vieraaseen kaupunginosaan ilman reittiopasta tai miten he ylipäätään saavat lisätietoa heille tärkeistä tai mielenkiintoisista asioista? Surullinen vastaus olisi tietenkin, että he eivät etsi tietoa enää mistään, eivät käy enää sen koommin seniorijumpissa kuin vieraissa kaupunginosissakaan, eikä mikään ole heille enää tärkeää tai mielenkiintoista. Onneksi oman isoäitini eroaa tarjoama esimerkki jaksaa aina estää tekemästä masentuneita yleistyksiä. Hän toimii joogaohjaajana ja sumplii joogayhdistykseen liittyviä menojaan sujuvasti sähköpostitse. Mutta jos kerta edustan ensimmäisiä todella teknologoituneita sukupolvia, on mielenkiintoista miettiä, miten tämä vaikuttaa elämiimme myöhemmin. Teknologian parissa varttuneet vanhukset ovat takuulla joskus todellinen markkinarako jollekin viitseliäälle yrittäjälle, jolla on vapaat kädet virtuaalibingosalien ja rollaattoriebay.comien luomiselle.
Juoksin tänään ympäri Stadia etsimässä japanin aivokuumerokotetta, joka oli loppu lähes joka apteekista. Sporassa kaksi vanhaa rouvaa jutteli tietokoneista. Toinen oli saanut pojaltaan sellaisen joululahjaksi, koska edellinen oli mennyt rikki. Toinen tuhahti ettei todellakaan tarvitse tietokonetta. ”Nykyään kaikki on vaan veeveeveepisteveepistefi!” ”Ällöttävää,” totesi nyt sekin rouva, joka oli saanut uuden tietokoneen. Viestinnän oppikirjoissa välillä sivutaan uuden teknologian tuomia mahdollisuuksia mm. uudenlaiseen yhteisöllisyyteen ja demokratiaan, ja samalla aina jaksetaan muistuttaa, ettei kaikilla kuitenkaan ole samanlaisia mahdollisuuksia tai taitoja käyttää uutta teknologiaa. Silti tuntuu ihan käsittämättömältä, että joku ei käytä tietokonetta ollenkaan. Rouvien siirtyessä keskustelemaan neulomistaan joululahjavillasukista järkytyin vähän, kun tajusin että kliseinen kuiluasetelma uuden, teknologiaan tottuneen sukupolven ja sitä vieroksuvan vanhemman sukupolven välillä on kliseisyydestään huolimatta totta. Eikä tarvitse mennä edes niin pitkälle kuin sporassa istuneet mummelit; omalta äidiltänikin puuttuu tietty rohkeus teknologian edessä. Jos hän ei tiedä, mistä napista sen Ihanan Elisan saikaan tallennukseen, hän istuu neuvottomana kaukosäädin kädessä ja kysyy asiaa kolmattakymmenettä kertaa sen sijaan, että kokeilisi vuorotellen kaikkia nappeja kuten allekirjoittanut.
En todellakaan väitä, että olisin mikään teknologianero tai että edes haluaisin olla. Muistan elävästi kun kuulin ensimmäisen kerran Googlesta. Yhdeksänkymmentäluvun puolella TV:stä tuli ohjelma, jossa kisattiin siitä, kuka selvittää jonkin erikoisen sanan merkityksen nopeiten netin hakukoneilla. Miten hellyttävä ohjelmakonsepti! Juontaja kierteli koneilla istuvien ympärillä ja jutusteli kevyesti tyyliin ”Jaahas, Pekka täällä luottaa jälleen Googleen, löytyykö sieltä, Pekka?” Ja Pekkahan löysi, vaikka mitä. Siinä media ja viestinnän opukset ovat takuulla oikeassa, että teknologia on juurtunut omaan sukupolveeni aivan eri lailla kuin aiempiin. Hakukone-tositeeveen lisäksi lämpimiä muistoja herättävät Kissin chatit ja IRC-galleriat. MTV3 ja Nelonen ovat itsestäänselvyyksiä, vaikka ne ovat olleet olemassa vasta reilu kymmenen vuotta. Ilman Facebook- tiliä voi tullakin toimeen, mutta teknologian hyödyntämättä jättäminen on tehty vaikeaksi. Mistä edellä mainitut rouvat saavat tietää seniorivesijumppatuntinsa perumisesta, jos eivät netistä, miten he löytävät perille vieraaseen kaupunginosaan ilman reittiopasta tai miten he ylipäätään saavat lisätietoa heille tärkeistä tai mielenkiintoisista asioista? Surullinen vastaus olisi tietenkin, että he eivät etsi tietoa enää mistään, eivät käy enää sen koommin seniorijumpissa kuin vieraissa kaupunginosissakaan, eikä mikään ole heille enää tärkeää tai mielenkiintoista. Onneksi oman isoäitini eroaa tarjoama esimerkki jaksaa aina estää tekemästä masentuneita yleistyksiä. Hän toimii joogaohjaajana ja sumplii joogayhdistykseen liittyviä menojaan sujuvasti sähköpostitse. Mutta jos kerta edustan ensimmäisiä todella teknologoituneita sukupolvia, on mielenkiintoista miettiä, miten tämä vaikuttaa elämiimme myöhemmin. Teknologian parissa varttuneet vanhukset ovat takuulla joskus todellinen markkinarako jollekin viitseliäälle yrittäjälle, jolla on vapaat kädet virtuaalibingosalien ja rollaattoriebay.comien luomiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti