Eilen aamulla bussissa oli niin käsinkosketeltavan masentava tunnelma, että tilanne oli melkein jo huvittava. Totta kai, ketä ei vituttaisi se että tihkusateisena marraskuumaanantaina on joutunut heräämään aikaisemmin vain sen takia, että asuu Espoossa (Välihuomio: kirjoitan tätä wordilla, joka heittää ”vituttaisi” alle vihreää sahalaitaa ja käskee tarkistamaan, sopiiko sana kirjoitukseni tyyliin. Tarkistan. Sopii.) Espoossa on jotain samaa kuin Matti Vanhasessa. Kummatkin ovat periaatteessa ihan vakavasti otettavia, mutta vähän tylsiä ja onnistuvat aina olemaan mediassa esillä tavalla, joka saa lukijan ihan vähän kiemurtelemaan myötähäpeästä. No, Matti Vanhanen ei kuitenkaan ollut bussissa, sillä hän asuu Nurmijärvellä, josta kestää takuulla vielä kauemmin keskustaan, joten jos Nurmijärveltä pääsee keskustaan bussilla, siinä bussissa on takuulla ollut vielä masentavampi tunnelma.
Älkää käsittäkö väärin, pidän joukkoliikenteestä. Erityisesti rakastan metroja ulkomailla, mutta ei siitä sen enempää. Aamun bussimatka on pimeässä ja ikävässä tärkeä henkireikä: kaksikymmentäkaksi minuuttia, jolloin ei vielä tarvitse ajatella tulevaa työpäivää/luentoa/muuta vastuullista ja henkisesti haastavaa. Sen sijaan saat ottaa muutaman asteen takakenon, kuunnella hyvää musiikkia ja seurata sitä absurdin sekalaista joukkiota ihmisiä, joka on ahtautunut yhdessä niinkin pieneen tilaan, vaikkei heitä yhdistä välttämättä mikään muu kuin halu päästä samalle maantieteelliselle alueelle. Korkeakouluja käymätön, puolitoistatuhatta euroa kuussa ansaitseva eronnut yksinhuoltajasiivooja ja Tammisaareen rantahuvilaa rakentava, kolmen lapsen osastonylilääkäri-isä istuvat viileänä aamuna bussissa kylki kyljessä ja lämmittävät toisiaan. Mahtavaa! Eilen tunnelma ei kuitenkaan ollut näin ideaali. Ihmiset istuivat silmät kiinni, niskoja retkahteli. Suosikikseni muodostui nuori mies, joka joutui nousemaan Ruoholahdessa päästääkseen vieressään istuvan naisen pois ikkunapaikalta, mutta päästyään nauttimaan ikkunan tarjoamasta päätuesta kerkesi silti ottaa lyhyet tupluurit ennen Kamppia. Kaikista huokui uupumus omiin arkiinsa.
Sitten muistin erään aiemmin tekemäni havainnon: Pari kolmisen viikkoa sitten olin Terveysmessuilla töissä. Käytävät tungeksivat ihmisiä, meidän edessämme oleva käytävä erityisesti, koska Nessulla oli meitä vastapäätä ständi jossa jaettiin ilmaisia karkkeja. Pari euroa säästääkseen nokkelat suomalaiset olivat jättäneet narikat maksamatta ja siten joutuivat kävelemään talvitakit päällä ylähuulen ja nenän väliin jäävä tila kimallellen hikipisaroista. Joku osti 900 euroa maksavan ilmanpesurin luultavasti vain päästäkseen eroon esittelijästä. Paikalle pakotettu aviomies katsoi anelevasti ensin kelloaan, sitten vaimoaan, tuloksetta. Ja kaiken häslingin keskellä työnnetyissä rattaissa pieni lapsi nukkui suu auki. Näky oli kuin suoraan jostain meditaatio-oppaasta, sillä voin vannoa, että tuo lapsi jos joku oli löytänyt sisäisen rauhansa. Kymmenettuhannet ihmiset sekoilivat ja hikoilivat ympärillä ja kaveri nukkui, aivan äijänä. Hän istui rattaiden suojassa nirvanassa ja häntä liikuteltiin ympäriinsä. Olen aivan varma, että se lapsi pääsee vielä pitkälle elämässä. Hän oli tajunnut, että kun menee liian lujaa, pitää muistaa rauhoittua. Ja eilen, katsellessani väsyneitä, kuolaavia ihmisiä bussissa tajusin, että he olivat askeleen edempänä minua. Hitto, ne oli jo tajunneet että bussi on lähimpänä rattaita mitä ne enää ikinä tulee pääsemään.
Älkää käsittäkö väärin, pidän joukkoliikenteestä. Erityisesti rakastan metroja ulkomailla, mutta ei siitä sen enempää. Aamun bussimatka on pimeässä ja ikävässä tärkeä henkireikä: kaksikymmentäkaksi minuuttia, jolloin ei vielä tarvitse ajatella tulevaa työpäivää/luentoa/muuta vastuullista ja henkisesti haastavaa. Sen sijaan saat ottaa muutaman asteen takakenon, kuunnella hyvää musiikkia ja seurata sitä absurdin sekalaista joukkiota ihmisiä, joka on ahtautunut yhdessä niinkin pieneen tilaan, vaikkei heitä yhdistä välttämättä mikään muu kuin halu päästä samalle maantieteelliselle alueelle. Korkeakouluja käymätön, puolitoistatuhatta euroa kuussa ansaitseva eronnut yksinhuoltajasiivooja ja Tammisaareen rantahuvilaa rakentava, kolmen lapsen osastonylilääkäri-isä istuvat viileänä aamuna bussissa kylki kyljessä ja lämmittävät toisiaan. Mahtavaa! Eilen tunnelma ei kuitenkaan ollut näin ideaali. Ihmiset istuivat silmät kiinni, niskoja retkahteli. Suosikikseni muodostui nuori mies, joka joutui nousemaan Ruoholahdessa päästääkseen vieressään istuvan naisen pois ikkunapaikalta, mutta päästyään nauttimaan ikkunan tarjoamasta päätuesta kerkesi silti ottaa lyhyet tupluurit ennen Kamppia. Kaikista huokui uupumus omiin arkiinsa.
Sitten muistin erään aiemmin tekemäni havainnon: Pari kolmisen viikkoa sitten olin Terveysmessuilla töissä. Käytävät tungeksivat ihmisiä, meidän edessämme oleva käytävä erityisesti, koska Nessulla oli meitä vastapäätä ständi jossa jaettiin ilmaisia karkkeja. Pari euroa säästääkseen nokkelat suomalaiset olivat jättäneet narikat maksamatta ja siten joutuivat kävelemään talvitakit päällä ylähuulen ja nenän väliin jäävä tila kimallellen hikipisaroista. Joku osti 900 euroa maksavan ilmanpesurin luultavasti vain päästäkseen eroon esittelijästä. Paikalle pakotettu aviomies katsoi anelevasti ensin kelloaan, sitten vaimoaan, tuloksetta. Ja kaiken häslingin keskellä työnnetyissä rattaissa pieni lapsi nukkui suu auki. Näky oli kuin suoraan jostain meditaatio-oppaasta, sillä voin vannoa, että tuo lapsi jos joku oli löytänyt sisäisen rauhansa. Kymmenettuhannet ihmiset sekoilivat ja hikoilivat ympärillä ja kaveri nukkui, aivan äijänä. Hän istui rattaiden suojassa nirvanassa ja häntä liikuteltiin ympäriinsä. Olen aivan varma, että se lapsi pääsee vielä pitkälle elämässä. Hän oli tajunnut, että kun menee liian lujaa, pitää muistaa rauhoittua. Ja eilen, katsellessani väsyneitä, kuolaavia ihmisiä bussissa tajusin, että he olivat askeleen edempänä minua. Hitto, ne oli jo tajunneet että bussi on lähimpänä rattaita mitä ne enää ikinä tulee pääsemään.
1 kommentti:
Mä oon ihan samaa mieltä tosta "metrot ulkomailla" -jutusta. Jos Helsinki haluaisi profiloitua matkailukaupunkina, pitäisi Skattan ristihotellien ja keskustakirjastojen sijaan rakentaa ISO METROVERKOSTO.
Mun mielestä keskeinen eri kaupunkien metroja jakava tekijä on se, miten asemat on nimetty. Mä itse kuulun koulukuntaan, joka kannattaa TEEMA-ASEMIA ja HASSUTTELUNIMIÄ (tyyliin Stalingrad Pariisissa, Campo Grande Lissabonissa tai Komsomolskaya Moskovassa).
Kelaa vaikka, nousisitko mielummin metrosta asemalla jonka nimi on ALEXANDRE DUMAS, vai joku tylsä Freidrichstrasse tai Pennsylvania Station.
Lähetä kommentti