Yllätyslopputulos: onnistunut viikonloppu. Lue teksti!

Kaippi puhui edellisessä postauksessan muun muassa lupausten ja odotusten rikkomisesta. Samaan sarjaan menköön ennakko-odotusten ja -luulojen osoittautuminen virheellisiksi (tai erheeksi, kuten eräästä esseestä on joskus saattanut joku onnekas lukea), mitä tämä stoorini tästä viikonlopusta edustaa. Välillä on ihan mukava huomata olleensa väärässä. This is how the story goes.

Kirosin suht paljon tätä viikonloppua etukäteen. Pari viikkoa sitten myönnyin velvollisuuden tunteesta olemaan serkkuni lapsenvahtina (joskin serkkuni on 12-vuotias joten 24/7 kaitsemista ei onneksi ollut tiedossa) koko tämän viikonlopun. Jo yksi päivä olisi tuntunut paljolta, mutta että koko viikonloppu! Varsinkin kun olin jo ehtinyt kuvitelmissani suunnittelemaan jotain kivaa ket tuketöriä kavereiden kanssa ja vaikkapa Linnan juhlien pukujen arvostelua (perinne, vaikkakin harvinaisen tylsä sellainen!). Sitä paitsi jokainen, joka minut vähänkin tuntee, tietää että a) en tule parhaiten juttuun lasten kanssa b) olen itsekin suht lapsi ja vastuunottaminen jostain toisesta itseni lisäksi on melko haastavaa c) se, että kaksi ”ihan sama, en tiiä” -flegmaattista tyyppiä laitetaan yhteen ei ole paras kombo. Ennakkoluulot suuresta failuresta, disaster viikonlopusta olivat siis valtavat.

Junassa matkalla kohti päämääräasemaani kelasin kaikkea sitä, mitä jouduin jättämään viikonlopuksi. No okei, eipä sinne kotiin oikeastaan mitään jäänyt. Kavereillakin oli melko selvät sävelet viikonlopuksi, eikä minulla ollut näissä konsertoissa paikkaa (höhö). Ja sitä paitsi, MacBook oli pakattu laukkuun, joten oikeastaan koko elämä oli mukana. Serkulle meno oli siis ok. Ensimmäinen viikonlopun paras fiilis tuli, kun saavuin Karjaalle, jossa vaihdoin junaa. Ulkona oli ihan helvetin pimeää. Ilma oli sopivan kirpeä, pakkasta oli mukavasti. Maassa oli pientä kuuraa. Laiturin reunalla tönötti pienehkö puinen asemarakennus. Todella cute. Helsingin suuruuden ja ankeuden jälkeen tämä paikka ja hetki oli tosi spesiaali. Musta tuntui kuin olisin saapunut johonkin toiseen todellisuuteen. Tai palannut menneisyyteen, hetkeen jolloin skidinä oli jossain maalla pimeässä talvessa ja hönki ilmaan innoissaan siitä, että hengitys huurustuu.

Eilen koin toisen hienon hetken. Kävin aamupäivällä kirpputorilla. Löysin mageimmat keltaset saappaat neljällä eurolla, mutta ne oli liian pienet. Niin perus. Paluumatkalla päätin repäistä ja pyöräillä takaisin päämajalle keskustan kautta. Siinä rullaillessa katua alas mummopyörällä, jossa on edessä musta kori, ohi katua reunustavien matalien puutalojen tuli suht random fiilis. Hetki olis voinut olla jostain (huonosta) ruotsalaisesta leffasta. Kadunnimet ruotsiksi, vanhat rouvat (huom. ei mummot) kadulla tervehtii toisiaan ”HEJ!”, joku söpö pieni kafé jossain kadun kulmassa. Mulla oli pöljä virne naamalla, kun oli vaan niin siistii ja tunsin oloni vähintäänkin Frida-nimiseksi suomenruotsalaiseksi pienen kylän kasvatiksi, joka kulkee aina pyörällä ja kotona katsotaan uutiset FST:ltä. Ajoin torille, jolla myytiin jo joulukuusia. Kävelin pyörää taluttaen pääkatua ylös, siinä oli kivat jouluvalot. Hölmönä katselin kauppojen näyteikkunoita. Kaupat oli semmosia suht ankeita pienen kaupungin kyläkauppoja, mutta kai sieltä jotkut jotain jopa osti. Ihmisiä oli jonkun verran liikkeellä. Kai ne noin lauantaipäivän kunniaksi tulee kaupungille, treffaa tuttuja, tekee ostoksia. Vähän eri meininki kuin Aleksilla lauantaisin. Mulle tuli ensimmäistä kertaa tänä vuonna joulufiilis. Tykkäsin.

Koska kamerani jäi kotiin, joulufiilistä saa teille nyt luvan välittää kuva joulupukista.

Kuva

Tänään en sen sijaan ole kokenut yhtään siistii hetkee. Turha päivä sikäli siis. Koomailu sohvalla lukien laatujournalismia Kodin Kuvalehden muodossa on kuitenkin ollut myös aikalailla tavallisesta poikkeava hetki. Mä oon lisäksi todistanut itseni vääräksi näiden kolmen päivän aikana. Olen laittanut ruokaa, jopa kaksi ruokaa päivässä! Todella kreisiä. Tänään jopa tein ruuan ilman reseptiä, järjetöntä. Oon useimmiten suht laiska, en jaksa kokata tai hoitaa kotia. Täällä oon jaksanut ja se on ollut kivaa. Tiskaaminen on aika terapeuttista. Vai oonko mä vaan tulossa vanhaksi? Osaan myös olla muutakin kuin ”ihan sama, emmä tiiä”. Kyl mä tiiän, silloin kun on pakko tietää ja päättää. Tiiän, että voisit nyt käydä hakee postin. Tiiän, että nyt pelataan Afrikan tähteä, etkä ole koko ajan tietokoneella pelaamassa*. Tiiän, että nyt katsotaan Rottatouille, koska kai meidän pitää tehdä jotain yhdessä. Tiiän, että voidaan syödä jätskiä ja taivaallista itsetehtyä vadelma-suklaamoussea.

Tämä viikonloppu on ollut maailman parasta nollausta. Parempaa kuin se, että olis jossain vuoden sadansissa pikkujouluissa litkimässä kaksin käsin terästettyä glögiä ja seuraavana päivänä miettimässä, että mitä tapahtui kello kahdentoista ja aamuneljän välillä. Kaikki ajatukset voi keskittää maailman yksinkertaisimpiin asioihin ja suurin haaste on kauppalistan laatiminen. Lisäplussaa viikonlopuksi suunnitellun kahden esseen kirjoittamisen feidaamisesta. Not bad.

Chilleintä itsenäisyyspäivää – älä rasita itseäsi liikaa!

PS. Joskus mekin pistetään Kaipin kanssa ihan ranttaliksi ja postataan jopa kaksi postausta päivässä! Siispä tsekkaa alla oleva toinen (parempi) uusi postaus.

*En tuomitse. Nimimerkillä Kaksikolmasosaa elämästä vietetty tietokoneella.