Eilen oli bileet. Oli kivaa, nyt väsyttää. Joimme jatkoilla enemmän tai vähemmän (minä olin tylsä) terästettyä glögiä. Käytän tätä typeränä aasinsiltana, koska halusin kirjoittaa joulusta. Aasinsilta menee siis kutakuinkin näin: 1) eilen juotiin glögiä 2) perjantainakin juotiin glögiä 3) perjantaina söin myös piparitaikinaa 4) nyt kirjoitan joulusta.
Perjantaina otettiin siis uusintayritys torstaisesta Lahteen päätyneestä farssista saunan, pipareiden ja sen jo mainitun glögin parissa. Noloa mutta mukavaa. Ensimmäinen kosketukseni piparitaikinaan tänä vuonna oli aivan yhtä hienoa kuin joka vuosi tätäkin ennen. Olen aika varma että Jeesus on keksinyt piparitaikinan reseptin, sillä se ei ole kuin mikä tahansa taikina. On olemassa kahta taikinaa, joita kannattaisi tutkia ratkaisuna mielenterveysongelmiin, ja pullataikinan lisäksi piparitaikina on toinen niistä. Piparitaikinaan liittyy sama ilmiö kun joihinkin artisteihin, levyihin tai musiikkigenreihin. Joistakin kappaleista tulee välittömästi suora mielleyhtymä tiettyyn hetkeen, vuodenaikaan tai tapahtumaan. Toisinaan muistan pelottavan tarkasti, missä olen ollut, mitä olen tehnyt ja mitä olen ajatellut, kun olen kuullut kappaleen. Kappale ei välttämättä ole mikään lempparini, en välttämättä edes pidä siitä. Useimmiten tilanne on ollut erityisen miellyttävä, mutta toisinaan se ei ole ollut elämäni kannalta mitenkään merkitsevä. Esimerkiksi muistan, että olen kuunnellut Arctic Monkeysin When The Sun Goes Downia ylittäessäni Pohjantietä talvella 2006. Jalassani oli verkkarit ja oli kylmä. U2:n Beautiful Day ankkuroituu viime vappupäivään Ulliksella. Makaan selälläni nurmikolla, polvet koukussa ja silmät kiinni, aurinko paistaa ja Viivi toteaa että "this is life". Merisitseilläkin laulettu Eagle Eyed Cherryn Save Tonight kuuluu Natalie Imbruglian Tornin ja Madonnan Ray Of Lightin kanssa samaan "kun tulin joskus ala-asteen loppupuolella koulusta kotiin ja katsoimme siskoni kanssa MTV:tä"- kastiin.
Piparitaikina yhdistyy suoraan jouluun, suoraan siihen julkilausumattomaan käsikirjoitukseen, jonka avulla joulun näytelmä uusitaan joka vuosi. Tässä välissä pitänee sanoa, että pidän joulusta, pidän perkeleesti. Joulun radioaktiivisuutta lisää kontrasti sitä edeltävään harmaaseen vaiheeseen: Harmaassa vaiheessa on ollut jo pitkään pimeää. Syystakissa on kylmä, talvitakissa kuuma. Muistat paremmin, mitä teit viime heinäkuussa kuin mitä teit viime viikolla. Sitten, pikkuhiljaa, joulu pusketaan kuvioon mukaan. Aluksi pakottamalla. Aleksille ripustetaan jouluvalot, vaikka taivaalta sataa lumen sijaan räkää. Rautatientorin ja Brahen jääkentät avataan luistelijoille, vaikka ne muistuttavat vielä pitkään kahluualtaita. Krääsää nostetaan tavaratalojen varastoista taas keskeisimmälle paikalle, ylihinnoitellaan ja myydään pois myös sunnuntaisin. Pikkujouluissa juodaan överit ja möläytetään just ne asiat, joita ei olisi saanut möläyttää, just niille, joille niitä ei olisi saanut möläyttää.
Kuitenkin tämä kaikki on osa hiljaisia tekaistuja rutiineja, jotka lopulta johtaa aitoon joulufiilikseen. Joulu on oikeastaan ainoa juhla, jonka suojissa saa luvallisesti toimia samalla lailla joka ikinen vuosi. Iso stressi kaikesta, mitä pitää tehdä ennen joululomaa ja sitten vastaavasti siitä, mitä pitää tehdä joululomalla – kaikki ruumiillistuu jouluaattoon, jolloin kaikki tehdään samoin kuin ennenkin. Normaalisti tämä olisi urautumista tai tylsää ja siten ainoa asia, jota elämässä todella kannattaa pelätä, mutta jouluna se on perinteiden kunnioittamista ja yhdessäoloa. Kun ihmisiltä kysyy, mitä he tekevät jouluaattoisin, kasvot kirkastuvat ja he kertaavat tarkasti, mitä missäkin vaiheessa tehdään, kuin robotit. Kasvoni todellakin kaipaavat kirkastusta, joten tilitän itsekin.
Aamulla riisipuuroa, johon äiti on laittanut niin hävyttömästi manteleita, että jokainen varmasti saa yhden, eikä siten kellekään tule paha mieli. Sitten noin kolme tuntia piirrettyjä. Sen jälkeen kirkkoon jännittämään, nukahtaako isäni tänäkin vuonna ennen jouluevankeliumin lukemista. Takaisin kotiin, jossa äiti pakottaa minut siskoni kanssa viemään koiran, eikä siskoni suostu lähtemään kanssani ennen kuin alistun vetämään häntä pulkassa koko matkan. Tässä välissä voitaneen huomauttaa, että siskoni on 22-vuotias. Ruoan suhteen allekirjoittaneelle on varattu oikeastaan vain yksi, mutta sitäkin tärkeämpi tehtävä: kinkun koristelu. Siten syvennyn koristelemaan kinkkua, josta olen kehittänyt melkoisen taidelajin. Ensinnäkin, tarjotin ei saa olla liian täynnä, muttei myöskään liian tyhjä. Toisekseen, koristeiden värien pitää olla toistensa kanssa harmoniassa. Vihannesten ja hedelmien tulee tuoda kinkun parhaat puolet esiin, mutta ne eivät saa viedä siltä liikaa huomiota. Perheenjäseneni eivät ymmärrä taiteeni päälle, ja joka vuosi vakuutan itselleni, että heidän kärttyiset kommenttinsa johtuvat vain nälästä.
Sitten syödään. Lienee turhaa korostaa, kuinka paljon. Ruokailun jälkeen vääntäydymme siskoni kanssa sohvalle ja yritämme ajatella jotain muuta kuin sitä, että palleamme räjähtävät, jos liikumme vähääkään. Onneksi aamupäivällä suuhun liiskatut konvehdit ovat edelleen käden ulottuvissa, niin että niihin yltää helposti kurottamalla. Koira juo joulukuusen jalasta, vaikka sille on laitettu omaakin vettä. Kun olemme siskoni kanssa onnistuneet välttämään pöydän korjaamisen, vanhempamme paljastavat lahjamme aina yhtä kömpelöiden joulupukkitarinoiden siivittäminä. Saan aina enemmän lahjoja kuin siskoni, ja hän on asiasta aina yhtä katkera.
Joulussa ei ole mitään yllättävää, mitään uutta, mitään vaihtelua. Siitä huolimatta tai juuri siksi se on joka vuosi yks koko vuoden parhaimmista bileistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti