Valmennan voimistelijoita. Valmentaminen on useimmiten aika rankkaa, mutta välillä lasten suusta kuulee aivan mahtavia juttuja. Tänään ensimmäisenä paikalle saapunut tyttö mietti mitä tapahtuu, jos hän onkin yksin treeneissä, ja vaihtoi sitten lennossa siihen, kuinka muumeissa Pikku Myy oli lentänyt leijalla ja nähntyt Yksinäiset Vuoret. Hienointa on se, että kun lapsille tulee tarve kertoa jotakin, se on kerrottava heti, tapahtui sillä hetkellä mitä tahansa. Hyvin usein tilanne on hämmentävä, kun en yksinkertaisesti keksi mitään vastattavaa samoilta aaltopituuksilta. Valmentaja saatetaan esimerkiksi keskeyttää kesken ohjeiden jakamisen ja kertoa, että äidin ostamien kuviomakaronien seepralta puuttui pala takamusta. Tai valmentajalle tarjotaan sormenpäällä räkää saatesanoin "kato räkää". "Niin, kiitos kovasti, mutta en halua sitä."
Kaikista hilpein tilanne on tietenkin se, jos joku erehtyy pieraisemaan. Perinteinen syyllisen arvuuttelu ja kikattelu on viety meillä aivan uudelle tasolle. Vaikka useimmiten se, joka kaasuja on päästellyt, on väistämättä alakynnessä, joskus käy toisin. Kerran eräs tyttö vastasi pierusyytöksiin nolona kiistelyn sijaan toteamalla tomerasti että ”niin pieraisinkin, entäs sitten! Piereskely on kuule maailman luonnollisin juttu, kaikki tekee sitä joskus.” Hitto, olen varma että se tyttö pääsee elämässä pitkälle.
Toinen jännä juttu on kipukynnys. On käsittämätöntä, että yksi tyttö alkaa itkeä lyödessään varpaansa kynnykseen ja toinen kohauttaa hartioita väännettyään kätensä, vaikka myöhemmin selviää että ranteessa on hiusmurtuma. Onko kivunsietokyky geneettistä, opittua vai luonteenomaista? Toinen kiehtova asia on pelko. Joku kokeilee uutta liikettä yksin aivan huvikseen, kun toista saa maanitella ja kannustaa puoli tuntia samaan. Itsesuojeluvaistossa on kyllä suuria sukupuolenvälisiä eroja, sillä pojat lähes poikkeuksetta tekevät ensin ja miettivät sitten. Aloitimme itse vanhojen voimistelukavereitteni kanssa vuosi sitten aikuisten ryhmässä treenaamisen, ja pakko myöntää että pelkäsin enemmän kuin ikinä pienenä. Hirveintä oli kuitenkin se, kun mieli ja keho muistavat, miten liike tehdään, mutta tähän tarvittavia lihaksia ei ole enää olemassa. Hienoa, olen ollut kymmenvuotiaana elämäni parhaassa kunnossa.
Tänään kävi sitten niin onnellisesti, että yhden poikaryhmän valmentaja ei saapunut paikalle ja minut taivuteltiin muutamakertaisen palkan houkuttimella jäämään oman ryhmäni jälkeen pitämään pojille tunti. Vartin kuluttua olin varma, että olisi mennyt jo ainakin 45 minuuttia. Lempihetkiäni oli trampoliinilla käyty keskustelu: ”Saako hypätä niskoilleen? Sit ei tarttis mennä kouluun!”
Muistan vielä itsekin sen, ettei ollut ollenkaan outoa keskeyttää äidin tai isän keskustelu esimerkiksi informoimalla, että päiväkodissa oli ollut välipalaksi pannukakkua. Lapset ovat lähes poikkeuksetta superavoimia, ja niin murheet kuin ilotkin vapautetaan välittömästi niiden syntyhetken jälkeen pään sisältä myllertämästä. Nyt vähän vanhempana olen tullut siihen tulokseen, että siksi lapset on aina niin tyytyväisiä oloonsa. Mitä vähemmän pään sisällä on sellaisia asioita, joita kukaan muu ei tiedä, sitä parempi. Ahdistuneille ja masentuneille uusi terapiamuoto: kaikki ajatukset on lausuttava ääneen.
Niinpä, miksiköhän ihmiset pitävät blogeja? Ketä kiinnostaa lukea mitä jollain on ollut päällä ja mitä joku on syönyt aamupalaksi? Kun aikuisena ei enää kehdata sanoa ääneen, kirjoitetaan blogeihin. Tervetuloa aikuisuuteen ja virtuaalimaailman nimimerkkien suojiin. Vähän aihetta liipaten muuten tänään Hesarissa sanomalehtien keskustelupalstoista täällä.
(Kuva)
Kaikista hilpein tilanne on tietenkin se, jos joku erehtyy pieraisemaan. Perinteinen syyllisen arvuuttelu ja kikattelu on viety meillä aivan uudelle tasolle. Vaikka useimmiten se, joka kaasuja on päästellyt, on väistämättä alakynnessä, joskus käy toisin. Kerran eräs tyttö vastasi pierusyytöksiin nolona kiistelyn sijaan toteamalla tomerasti että ”niin pieraisinkin, entäs sitten! Piereskely on kuule maailman luonnollisin juttu, kaikki tekee sitä joskus.” Hitto, olen varma että se tyttö pääsee elämässä pitkälle.
Toinen jännä juttu on kipukynnys. On käsittämätöntä, että yksi tyttö alkaa itkeä lyödessään varpaansa kynnykseen ja toinen kohauttaa hartioita väännettyään kätensä, vaikka myöhemmin selviää että ranteessa on hiusmurtuma. Onko kivunsietokyky geneettistä, opittua vai luonteenomaista? Toinen kiehtova asia on pelko. Joku kokeilee uutta liikettä yksin aivan huvikseen, kun toista saa maanitella ja kannustaa puoli tuntia samaan. Itsesuojeluvaistossa on kyllä suuria sukupuolenvälisiä eroja, sillä pojat lähes poikkeuksetta tekevät ensin ja miettivät sitten. Aloitimme itse vanhojen voimistelukavereitteni kanssa vuosi sitten aikuisten ryhmässä treenaamisen, ja pakko myöntää että pelkäsin enemmän kuin ikinä pienenä. Hirveintä oli kuitenkin se, kun mieli ja keho muistavat, miten liike tehdään, mutta tähän tarvittavia lihaksia ei ole enää olemassa. Hienoa, olen ollut kymmenvuotiaana elämäni parhaassa kunnossa.
Tänään kävi sitten niin onnellisesti, että yhden poikaryhmän valmentaja ei saapunut paikalle ja minut taivuteltiin muutamakertaisen palkan houkuttimella jäämään oman ryhmäni jälkeen pitämään pojille tunti. Vartin kuluttua olin varma, että olisi mennyt jo ainakin 45 minuuttia. Lempihetkiäni oli trampoliinilla käyty keskustelu: ”Saako hypätä niskoilleen? Sit ei tarttis mennä kouluun!”
Muistan vielä itsekin sen, ettei ollut ollenkaan outoa keskeyttää äidin tai isän keskustelu esimerkiksi informoimalla, että päiväkodissa oli ollut välipalaksi pannukakkua. Lapset ovat lähes poikkeuksetta superavoimia, ja niin murheet kuin ilotkin vapautetaan välittömästi niiden syntyhetken jälkeen pään sisältä myllertämästä. Nyt vähän vanhempana olen tullut siihen tulokseen, että siksi lapset on aina niin tyytyväisiä oloonsa. Mitä vähemmän pään sisällä on sellaisia asioita, joita kukaan muu ei tiedä, sitä parempi. Ahdistuneille ja masentuneille uusi terapiamuoto: kaikki ajatukset on lausuttava ääneen.
Niinpä, miksiköhän ihmiset pitävät blogeja? Ketä kiinnostaa lukea mitä jollain on ollut päällä ja mitä joku on syönyt aamupalaksi? Kun aikuisena ei enää kehdata sanoa ääneen, kirjoitetaan blogeihin. Tervetuloa aikuisuuteen ja virtuaalimaailman nimimerkkien suojiin. Vähän aihetta liipaten muuten tänään Hesarissa sanomalehtien keskustelupalstoista täällä.
(Kuva)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti