En tiedä, olisiko nolompaa antaa tämän blogin hiljalleen kuolla pois sanomatta mitään alkuinnostuksen selvästi jo laannuttua vai yrittää elvyttää tätä 2,5 kuukauden hiljaiselon jälkeen. Yritän jälkimmäistä kaiken häpeänkin uhalla. Rather burn out than fade away vai miten se menee. Vielä ei ole aika fading awayn eikä tässä tilassa burn outkaan ole enää mahdollista.
En rehellisesti sanottuna yllättynyt siitä, miten tämän(kin) projektin kanssa loppujen lopuksi kohdallani kävi. Yleensä aloitan ties mitä innosta puhkuen, pitkällisen suunnittelun jälkeen päätän tarttua toimeen. Innostus kestää yleensä ehkä pari tuntia, päivää tai viikkoa, mutta lopulta se hälvenee. Aloitanpa uuden harrastuksen. Luenpa tämän hyvältä kuulostavan kirjan. Ostanpa 600 euron kameran ja alan valokuvaamaan. Aloitanpa hassunhauskan blogin kaverini kanssa. Kaikkea edellä mainittua on kokeiltu. Tiedätte kyllä, miten homma oikeasti menee. Liikuntamaksulle ei tule vastinetta, kamera pölyttyy hyllyssä ja menettää arvoaan, kirjat jäävät kesken, blogi päivittyy laiskasti.
Aina aika ajoin mietin mitä asialle voisi tehdä. Aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan, mutta entäs jos aikansa ei mitään? Mistä saisi innostusta, siis oikeaa ja kestävää innostusta asioihin? Kadehdin intohimoisia ihmisiä enemmän kuin rikkaita, kauniita tai menestyviä ihmisiä. Ihan sama oikeastaan mikä tuo intohimon kohde on, kunhan on joku. Samoin inhoan joojooihansama-ihmisiä, joita ei kiinnosta mikään. Inhoanko joojooihansama-ihmisiä siksi, että olen yksi heistä? Eikö joojooihansama-ihmisten elämä ole ihan yksi ja sama joojooihansama? What's the point, kysyn.
Tämän blogin lisäksi olen tänään yrittänyt elvyttää lukemisharrastusta. Elvyttää on kyllä tässä tapauksessa vähän väärä ilmaisu – mitään harrastusta ei ole ikinä oikeastaan ollutkaan. Viimeksi ostamani kirjat olivat Eniten vituttaa kaikki -sarjaa, ja viimeisintä kirjaa, jonka luin kokonaan, luin kolme kuukautta. Sitä ennen ”luin” varmaan viisi kirjaa, joista jokainen jäi kesken, vaikka ne olivat oikeasti hyviä. Lukeminen on kuulemani mukaan siistiä. Ja maailmassa vaikuttaa olevan miljoonasti hyviä kirjoja. Näin on minulle selvinnyt, kun olen käyttänyt tuhottomasti aikaa hyvän kirjan etsimiseen ja kirja-arvostelujen lukemiseen ja niistä inspiroitumiseen. Niin, eikö senkin ajan olisi voinut käyttää itse kirjan lukemiseen ja itse kirjasta inspiroitumiseen? Niin kai.
Mutta nyt uusi nousu: ostin kirjan. Kyllä. Oikean romaanin. Englanninkielisen. Joka on saanut positiivisia kommentteja kriitikoilta. Josta tehdään elokuva. Jos kirjaan sijoittamani 9,5 euroa ja se, ettei mikään ”laina-aika päättyi ja pitää palauttaa kirjastoon” -tekosyy kelpaa, eivät saa minua lukemaan sitä loppuun, luovutan lopullisesti ja jätän lukemiset muille ja etsin jotain itselleni sopivampaa. Esimerkiksi Amazing Racen intohimoisen seuraamisen tai jotain.
Aion jatkossa kirjoittaa tänne silloin kun huvittaa. Oli se harvoin, usein, silloin tällöin, joskus, ei koskaan. Vähän niinkuin päiväkirjan kirjoittamisen kanssa: joskus tulee 100 kirjoitusta viikossa, joskus ei yhtäkään neljään vuoteen. En tiedä kannattaako jäädä seuraamaan miten käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti