Olin tänään Vantaan ajoharjoitteluradalla. Ensimmäisenä harjoittelimme liukkaassa mutkassa jarruttamista. Ajoin päin lumipenkkaa. Etupelti säästyi pahemmilta vaurioilta vain ihmeen kaupalla. Tämän jälkeen ajo-opettajani kertoi, että automme vasen eturengas ja oikea takarengas on asennettu väärin päin ja renkaat ovat muutenkin viisi vuotta vanhat. Suljin hetkeksi silmät ja mietin, miksi ihmeessä edes yritän. Tapahtuma pääsi listasijalle 8 asioista, joista olen jo voinut tulkita jonkin korkeamman voiman yrittävän estää minua ajamasta:
1. Sinä päivänä, kun ajoin elämäni ensimmäisellä ajotunnilla elämäni ensimmäisen kerran autoa, tapahtui Jokela. Matkalla harjoitteluparkkikselle radiosta soitettiin koulusurmaajan videon taustalla soinutta biisiä ja minua ahdisti.
2. Ajo-opettajani oli henkisesti epätasapainoinen. Päästyäni vihdoin inssini läpi, hän valitti minun tehneen loven hänen tilastoihinsa, sillä yleensä hänen oppilaansa pääsivät ensimmäisellä läpi. Useampi kuin yksi ajotunti meni kyyneliä nieleskellen. Tällä viikolla psyykattuani itseni palaamaan samaan autokouluun kakkosvaihetta varten sain kuulla, että kyseistä kaveria oli juuri "autettu lähtemään" samassa kuussa.
3. Kun äitini oli ensimmäistä kertaa kyydissäni, ratin takaa alkoi tulla savua. Pikainen soitto isälleni työmatkalle, tuloksena neuvo "ei varmaan vaarallista, jos kulkee niin voit ajaa". Matka Mankkaan Supermarketista pihallemme ei koskaan ole tuntunut niin pitkältä. Aina liikennevaloissa savua alkoi muodostua enemmän, kytkin rytisi ja kierrosmittari pomppi itsekseen. Vieressä tietenkin kortiton, jo valmiiksi liikennepelkoinen äitini rukoili viiden metrin välein pysäyttämään auton. Kotiruudussa autosta meni sähköt. Teippasin auki jääneen ikkunan jesarilla kiinni ja soitin hinaajan.
4. Yksi kaunis kesäpäivä lähdin ajamaan mökiltä kotiin. Vilkuttaessani vanhemmilleni toisella kädellä hyvästit ohjasin toisella kädellä ojaan.
5 Sinä päivänä, kun minun oli määrä suorittaa pimeäajo, menin vahingossa saman autokoulun väärään toimipisteeseen. Kello kahdeksan maanantaiaamuna, neljä minuuttia aikaa siirtyä Espoon toiselta laidasta toiselle. No myöhästyin.
6. Ajoin pimeäajosimulaattorilla peuraa päin.
7. Viime tiistaina, kun suoritin arvioivan ajoni, satoi vaakatasossa räntää. Ajo-opettajana sattumalta ensimmäisen katastrofi-inssini hylännyt tutva.
Oikeastaan vastoinkäymiseni toimivat käänteispsykologisesti motivaattorinani. Perkele, voitte te yrittää, mutta minähän jatkan ajamista, ihan piruuttani. Voi silti olla, että olisin jättänyt autoni Vantaalle ikuisiksi ajoiksi ja kävellyt kotiin (räntäsateessa jälleen) ellei mieleeni olisi palautunut isäni tekstiviestitse edellisiltana antanut neuvo. Vastauksena "Onko meillä ESP? Mikä se on? Huomenna rata, ahdistaa" -viestiini sain vain "Ota iisisti, no hätä. Muista että pressatkin käy paskalla." Hieno mies.
Kakkosvaiheesta jäi kuitenkin hyvä maku suuhun, kiitos terapeuttina toimineen opettajani ja radalta vahingossa löydettyjen puolituttujen. Jäin kuitenkin miettimään jännittämistä. Jännitys ei autokoulua ennen ole koskaan kääntynyt minua vastaan, päinvastoin. Voimistelukisat, pääsykokeet ja työhaastattelut ovat sujuneet kevyesti kohonneen adrenaliinipitoisuuden takia vain paremmin kuin olisivat muuten sujuneet. Sen sijaan ennen arvioivaa ajoani joku eläin järsii palleaani. Istuessani autoon oksettaa ja itkettää samaan aikaan. Putoan jotenkin syvemmälle oman pääni sisään ja aistihavainnot ulkomaailmasta hälvenevät. Aja siinä nyt sitten autoa.
Samasta syystä en ollut suunnitellut katsovani tänään lätkämatsia. Aina kun katson niitä, näen kuinka pelaajille käy samoin - pää ei kestä, he alisuoriutuvat ja pahinta on, etteivät he voi tehdä sille mitään. Ja kuinkas sitten kävikään, kun Jenna painosti kanssaan kisakatsomoon. Ihmisen mieli on aivan käsittämätön väline. Jossain on rekisterikeskus, johon laitetaan ylös tilanne, siihen liittyvät tunteet ja niiden fyysiset reaktiot. Niinpä kun istun ajo-opettajan viereen, mitään kamalaa ei ole vielä tapahtunut, mutta korvissani ulisee silti. Niinpä kun lätkäpelaaja tekee virheen, hän muistaa sen edellisen kerran, muistaa sen itseinhon, muistaa kuinka tuli kotiin, vaimo halasi ja hän itki. Olen viime päivinä pohtinut paljon suomalaista kilpaurheilua. Suomalaisessa huippu-urheilussa on väkilukuun nähden mielettömästi potentiaalia - fyysisesti. Valitettavan usein ongelmia löytyy kolikon toiselta puolelta, joko motivaatiosta tai mielenhallinnasta. Uskon, että kisasuorituksesta ja kaikesta tekemisestä vähintään viisikymmentä prosenttia on mentaalista, riippumatta siitä, onko treeniohjelma ollut hyvä vai täydellinen. Mielikuvaharjoittelulla ja psykologisella valmennuksella voi siis parantaa suoritustaan valtavasti. Tämä pätee myös arkeen. Jos on todella huono päivä, ja ajattelee että helvetti tää päivä menee huonosti, niin se myös menee. Jos kieltäytyy masentumasta, laulaa päässään sitsilauluja ja nauraa kaikelle, mikä menee pieleen, yllättyy illalla kun tajuaa ettei mennyt päivä ollutkaan ihan pyllystä ja saikin katkaistua epäonnen kierteen. Psykologia ja fysiikka risteytyvät todella kierosti. Kokeile joskus toisin päin, fyysisestä teosta linkin kautta psyykkiseksi tulokseksi: seuraavan kerran, kun mikään ei suju ja tekee mieli kääräistä itsensä sikiöasentoon sängyn alle, ala hymyillä. Olen oppinut kikan isältäni, se on hyvin yksinkertainen. Hymyilet vaan niin isosti kuin osaat. Tähän mennessä joka kerta vitutus on ainakin omalla kohdallani vaihtunut "ei helvetti tää on tyhmän tuntusta"- ketjun kautta aidoksi hymyksi. Kenties voisin ehdottaa tätä kikkaa Suomen lätkäjoukkeen urheilupsykologille.
P.S Jos meno yltyi eilen HVK:lla tai muuten vaan sekoiluksi, tsekkaa tää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti