Osmo A. Wiio tuli sitseille

Pahoittelut hiljaisuudesta, syitä on loputtomasti mutta kuitenkin lopullisesti. Matkasta on toivuttu, joskin tullessani olin ruskettunut blondi ja tällä hetkellä kalpea brunetti. Kiire on jännä juttu. Jos on jonkin verran kiire, se on lähinnä hyväksi. Pienen stressin avulla saa itsensä vähän tehokkaammin liikkeelle. Sitten kun olisi tuplasti enemmän tehtävää kun on aikaa, ei saakaan edes sitä vähää tehtyä mitä saisi ilman hervotonta ahdistusta. Sen sijaan että ottaisi itseään niskasta kiinni ja tekisi rästiin jääneet ruotsin referaatit ja yli kymmenet luentopäiväkirjat, jumittuu lukemaan Hesarista just sitä osiota, jota ei ikinä normaalisti lukisi ja löytää itsensä koneelta päivittämästä blogia. Monet alkavat jopa siivota ihan vaan sen takia, että pitäisi oikeasti lukea tenttiin. Tämä on mielestäni aivan täysin käsittämätöntä, alkaa lähinnä naurattaa, kun ajattelen että niin joskus voisi tapahtua omalla kohdallani. Paljon tsemppiä vaan Lauralle, jos tasaisen epätasaisesti etenevät yhteenmuuttosuunnitelmamme joskus toteutuvat. Lista siitä kuinka paljon tekemistä mulla on on niin tylsää ja masentavaa kuultavaa, etten edes itse jaksaisi kuunnella, joten sen sijaan siirryn muihin aiheisiin.

Ensinnäkin, ensimmäisen rakkaan tissieni välissä lökötelleen korun hävittyä koin synttäreinäni yllätyksen, kun äiti oli hankkinut uuden lahjaksi! Tästä todella pisteet äidille, joka Monkmaisen etsivän ottein oli viettänyt korukaupassa useammankin tovin selaten myyjän kanssa korukatalogeja, etsien sitä oikeaa. Henkisen tukeni, stressileluni, juttukaverini pikkuveli on ottanut isoveljensä paikan rinnuksellani. Emme ole vielä täysin tutustuneet toisiimme, mutta ainakin Billy Talentin keikalla sain nähdä vilauksen uuden ystäväni luonteesta. Nuoriherra ei millään halunnut pysyä paitani sisuksissa vaan pyrki mukaan moshpittiin ponnistaen suoraan naamaani ja kilahtaen kohtalaisen kivuliaasti hampaisiini. Äijä! Lisäksi uuden tulokkaan Nihil Difficile Amanti- tekstin Nihil- osa on paljon tummempi kuin veljensä. Mikään ei todellakaan ole rakastavaisille vaikeaa. Pakko myöntää, ettei kuopus kuitenkaan voi korvata veljeään. Tänään, kun olin erehdyksissäni Meilahden liikuntakeskuksella kaksikymmentäminuuttia ennen sen avaamista ja kassavirkailijan epäilevä katse porautui ihooni, selasin perisuomalaiseen tapaan kiusaantumiseni piilottaakseni kännykkääni. Löysin kalenteristani toukokuun kohdalta Pervokoru I:n vuosipäivän ja kaikki yhteiset hetkemme vilisivät silmieni edessä: koulujen päättäjäiset, kun Nadia kysyy korultani neuvoa jatkopaikan suhteen, Ruissi ja Soundsin keikka jolloin rakkaani pikkuveljensä tapaan vaurioitti hammaskiillettäni, kaikki ne luennot jolloin piirsin ajankulukseni koruni ääriviivoja luentomuistiinpanojeni sekaan.. Pakko muuten mainita, että päättäjäisjatkot olivat yhdet mahtavimmista ikinä, sillä astuessani viiden maissa valoisassa kesäaamussa kotiovestani löysin vara-avaimella sisään tulleet kaverini ja jo aiemmin "liiallisen kännin" takia kotiin lähetetyn ja tästä katkeroituneen sisareni keittiön pöydän äärestä, pullataikina tiskipöydällä kohoten. Aikamoinen kettu mieheksi tuo koruni. Säilyt aina sydämessäni, rakas.

Toisekseen tällä viikolla alkoi todella lupaavalta vaikuttanut toimittajakurssi, jota vetää mm. Hesarin Anu Silfverberg sekä Ylen Riikka Kaihovaara. Kertoo paljon pääaineestani, että kurssin osallistujista noin kuusikymmentä prosenttia on ollut tai on viestinnän laitokselta ja valittaa opintojemme teoreettisuutta. Lisäksi tällä viikolla olen jälleen kokenut "Nipsu teatterissa" -hetkiä (tsekkaa täältä jos et tajua), tällä kertaa InDesignin kanssa. Kaiken tämän toimittajuuden huokuessa ylleni koen olevani jo melkein unelma-ammatissani Hesarin Berliinin-kirjeenvaihtajana. Melkein.

Ensi viikolla on tiedossa paljon lisää kaikkea ikävää. Ykkösenä kalenteritapahtumien tappolistalla on kakkosvaihe pimeänajosimulaattoreineen. Kaikki minua vähäänkään tuntevat tietävät, että en todellakaan ole mitenkään autorakas. Taannoinen kokemukseni ajotunneista sikarilta haisevan keski-ikäisen riivaajan kanssa ei herätä minkäänlaisia lämpimiä tunteita. Tosin olen viime aikoina pakottanut itseni ajamaan jonkin verran, ja kai se on joka kerta vähän vähemmän epämiellyttävää. Voisin jopa nauttia siitä, jos olisi valoisa kesäilta, Viivi istuisi pelkääjän paikalla ja Länsiväylälle päästyämme huudattaisimme ikkunat auki Matkalaulua kuten niin monesti viime kesänä - tosin Viivi ei kertaakaan ollut se joka istui pelkääjän paikalla. Sen sijaan olen viivyttänyt kakkosesta olevan vaiheen suorittamista niin pitkään kuin mahdollista, mikä tarkoittaa tietenkin sitä että a) ulkona on kylmempää kuin himapakastimessa, b) automme kitkarenkaat pitävät peilijäällä suunnilleen yhtä hyvin kuin suomalaisten tipattomat tammikuut ja c) lunta on löräytetty joka paikkaan niin etten näe sen enempää kaistoja kuin liikennemerkkejäkään. Lohtuna tietenkin se, että maksettuani itseni tästä lystistä kipeäksi minun ei enää ikinä tarvitse ajaa autoa.

Kuva voisi yhtä hyvin esittää meidän autoa tällä hetkellä. Yleensä poistun muutaman kymmenen metrin päähän kun autoa skrabataan, koska se helvetillinen "Cruella De Vilin kynnet liitutaululla"- henkinen viiltelyääni aiheuttaa allekirjoittaneelle fyysisesti pahaa tekeviä kylmiä väreitä. Onneksi olen väliaikaisesti ainoa ajotaitoinen talossa, joten saan rapsuttaa pahoinvoinnin uhalla automme itse.