Hisseistä ja juoksemisesta

Täällä on eletty hetki hiljaiseloa, mutta valitettavasti se ei kuitenkaan tarkoita että tämä postaus olisi suunnitellumpi tai inspiroituneempi kuin edelliset. Perjantaina heräsin hävyttömän monetta kertaa yksiöstä Hietaniemenkadulla väsyneenä mutta varsin tyytyväisenä, sillä edellisillan pikkujouluissa oli jaettu erinäisiä tunnustuksia ja vastuita ainejärjestötoiminnassa myös allekirjoittaneelle. Mieltäni painoi ainoastaan edellisyönä tsillausjatkoilla väsätty jokseenkin epäonnistunut pannukakku. Koin tämän huolenaiheeksi lähinnä siksi, että olen saavuttanut ystäväpiireissäni jonkin sortin leivontajumalan aseman, jota kyseinen muutaman millimetrin paksuinen, kalpea mutta päältä palanut lätty ei kyllä tukenut. Onneksi en ollut yksin vastuussa eliöstä, joka maistui ei-miltään siitäkin huolimatta, että se ”loi nahkansa” eli siltä riisuttiin kirurgisesti kuvottavahko, muovinen päällikerros. On vain niin, että mitä enemmän odotuksia ja lupauksia on olemassa, sitä enemmän oletuksiin tullaan pettymään ja lupauksia tullaan rikkomaan. Esimerkiksi uudenvuodenlupaukset. ”Lopetan tupakoinnin”, ”en enää juo”, ”aloitan urheilun”, ”laihdutan”. Näitä ei voi edes lähtökohtaisesti toteuttaa, sillä muuten ei olisi mitään, mitä vannoa seuraavana uutena vuotena eikä mitään, millä naistenlehtiä myytäisiin joka tammikuussa. Ne tuovat lohtua, sillä alusta alkaen on tiedossa, että jossain vaiheessa sorrutaan kovaa, ja se on ihan ok, koska alusta alkaen on ollut tiedossa, että jossain vaiheessa sorrutaan kovaa. No, pyydän joka tapauksessa anteeksi asianomaisilta ja puolustaudun sillä, etten ollut yksin vastuussa tapaturmasta.

Olen ollut tällä viikolla myös töissä, jossa on ollut ihan kivaa. Teen valmentajan nimikkeen alla sekoilun lisäksi säännöllisen epäsäännöllisiä työperiodeja vuodessa, yleensä kahdet Hullut päivät, kesätyö ja joulutyö. Näin en ehdi ahdistua tai kyllästyä yhtä pahasti kuin jotkut ystäväni, jotka ovat vakituisessa työsuhteessa. Sen sijaan ehdin nähdä enimmäkseen vain kivoja puolia työtehtävissäni, esimerkiksi nyt nautin lapsellisen paljon henkilöstötiloissamme olevasta pater noster- hissistä, siis sellaisesta kopperosta, jossa ei ole ovia ja joka on jatkuvassa liikkeessä. Vaikka yritän vakuuttaa itselleni, ettei se nyt niin siisti keksintö ole, olen silti joka kerta yhtä innoissani kun saan hypätä kyytiin tai kopista pois. Vähän kuin hyppäisin liikkuvaan sporaan tai kahtasataa kulkevasta moottoripyörästä avoautoon – siistiä! Vaikka vauhti on ehkä kaksi kilometriä tunnissa, hissistä tulee lyhyeksi hetkeksi mieleeni jokin huvipuistolaite. Pater nosterista tulee mieleeni lisäksi eduskunta, koska vain siellä tiesin sellaisen olevan. Kun nämä kaksi yhdistää, saa mielikuvan pukumiehistä ja salkuista Lintsillä, mikä on jotenkin mukava ajatus. Ajatella, että yhdestä hissistä voi olla niin monta kertaa päivässä niin paljon iloa. Joskin tänään koin pienoisia kauhunhetkiä, kun innostuksissani menin vahingossa ylös, vaikka piti menemäni alas. Ei siinä muuten mitään, mutta olin jo ylimmässä kerroksessa, joten jouduin olemaan kyydissä, kun koppero meni pimeän ullakon läpi ja liikkui hetken sivuttain. Tapauksen johdosta vereeni erittynyt adrenaliini piristi paremmin kuin kahvi, jota en tauollani loppupeleissä edes ehtinyt juoda.

Lisäksi luin tänään Juha Itkosen syyskuussa ilmestyneeseen Imageen kirjoittaman jutun juoksemisesta. Täytynee mainita, että herra Itkonen oli vastikään ainejärjestömme vuosijuhlilla puhumassa omasta viestintämenneisyydestään ja osoittautui hienoksi mieheksi. Hän olisi voinut vain tulla, puhua, naurattaa ihmisiä, juoda puoli lasia viiniä ja tajuta tulleensa vanhaksi, koska ei pitänyt budjettiin sovitetun viinin mausta vaikkei omina opiskeluaikoinaan huomannut siinä mitään vikaa. Sen sijaan hän odotti kärsivällisesti fuksilaulussa omaa vuoroaan, tyhjensi herran tähden lasinsa ja jatkoi Ikea- bussilla Alinaan. Sieltäkin hän poistui puolenyön paremmalla puolella pahoitellen, että joutuu lähtemään seuraavan päivän isänpäivänjuhlan ja lapsiensa verukkeella. Hieno mies. Alussa puhuin odotuksista ja lupauksista ja niiden alittamisesta, mutta mainitsematta jäi kuinka mahtavaa on, jos ne ylittyvät. No ainakin niin mahtavaa että sen voidaan olettaa vaikuttavan arvostelukykyyni juttua lukiessani, mutta sanon silti että se oli mielestäni hyvä.

Tykkään siitä, miten herra Itkonen käyttää kieltä ja lisäksi aihe osui arkaan paikkaan. Ensinnäkin, jaan rakkauden juoksuun. Juoksu on ainoa laji oman löyhän kilpaurheilijamenneisyyteni jälkeen, jossa olen saavuttanut samanlaisen ”flow’n” kuin esimerkiksi nappiin menneestä kisasuorituksessa. Paras lenkki on sellainen, jolla jalat liikkuvat itsestään ja tuntuu että voisi juosta vaikka kuinka pitkään. Toiseksi, olen rasitusvamman takia ollut toivottoman pitkältä tuntuvan ajan juoksukiellossa. Jos syynä olisi edes joku magee vamma, jos voisin sanoa vaikka ”Joo, kierukka repes kun juoksin New Yorkin maratonin loppukiriä” tai edes ”Joo, lumpio meni sijoiltaan kun breikkasin kännissä”, voisin sentään saada aikaan kohahduksen aina kun kerron asiasta. Mutta ei, minulla on juoksijan polvi. Mitä järkeä on siinä, että Jumala on suonut mulle juoksijan polven, mutten saa juosta sillä? Vaivan pitäisi mennä levon kanssa itsestään ohi ja tiedän että asiani voisivat olla paljon pahemmin. Juokseminen oli kuitenkin tätä ennen muodostunut mielenterveydelleni tärkeäksi eikä mikään korvaava laji todellakaan tunnu yhtä siistiltä. Altaan ainoana alle kuusikymppisenä vesijuoksuvyön kanssa sätkiessäni en oikeen tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Olenkin surutta valittanut juoksukiellostani ylimitoitetusti, Lauraa lainatakseni: ”Sä oot kyllä mukavampi kun sä saat urheilla.” Nyt kun juoksu on kielletty, olen huomannut että juoksussa onkin jotain erikoista ja vähän pelottavaa, oikeastaan se on vähän kuin mikä tahansa huume. Jos pää ei kestä eikä pitäydy tietyissä kohtuuden rajoissa, flow’sta voi saada yliannostuksen. Juha Itkonen löysi itsensä sairaalan vessasta alle neljäkymmentäkiloisena juomasta kaksi litraa vettä, jotta pääsisi läpi edessä olevasta punnituksesta. Olen vihdoin päässyt kaikista kipuiluista ja saanut pikkuhiljaa aloittaa huumeannokseni uudestaan. Tämän viikon parhaimpiin hetkiin kuuluikin kymmenen minuutin hölkkä, ensi viikon viittätoista odotellessa. Tällä hetkellä kärsin vielä vierotusoireista, koska olin ehtinyt tottua suurempiin annoksiin, mutta kenties tästä selvittyämme minä ja polveni arvostamme juoksua entistä enemmän ja osaamme olla leppoisempia nistejä. Juha Itkonenkin löysi jutussaan rauhan juoksijana, kannattaa lukea!

Kuva C jonka ympärillä on ympyrä Minä

P.S Hyvää itsenäisyyspäivää! Olen viettänyt sitä sangen perinteisesti syömällä ja katsomalla Tuntemattoman. Tosin aamupäivällä ruumistani raahattiin mukana Naisten joulumessuilla, jossa tunnelma oli erittäin radioaktiivinen. Italialaiset turistit ostivat käsintehtyjä huopahattuja ja ottivat kikatellen kuvia toisistaan. Hämmentävin tapaus oli kuitenkin menomatkalla Pohjiksen Filmtownilla seisoskelemassa nähty frakkipukuinen Matti Vanhanen. Ehkä Matti haluaa luoda tavallisen kansalaisen imagoa palauttamalla leffat ajallaan. Tai kenties Matti halusi lievittää juhlastressiä katsomalla jonkun mukavan leffan? Tähän tarkoitukseen suosittelisin ehdottomasti Tuhkimoa, sillä Prinssille järkätyistä paritustanssiaisista voisi päästä jo juhlahumuun ja ottaa vinkkejä tanssiaskelten suhteen. Seuraavaksi paneudunkin illan tärkeimpään traditioon, Linnan juhlilla vilahtavien pukujen häpeämättömään pilkkaamiseen.