kaks nolla kymmene!

Järjetöntä!

Taas vuoden viimeinen päivä. Tämän vuosikymmenen viimeinen. Jos olisin reipas ja jaksaisin nähdä vaivaa, voisin tehdä ne tyypilliset koosteet 2000-luvun (00's) parhaista jutuista, musasta, leffoista, ilmiöstä blaablaablaa ja samat vielä tämän vuoden ajalta. Arvatenkin en jaksa nähdä yhtään vaivaa. Sitä paitsi, haluan olla omaperäinen, hah. Joten sanotaanko vain, että tämä vuosi on ollut ihan överihyvä, ikimuistoinen, hieno, kreisi, tapahtumarikas ja sata muuta hehkutusadjektiivia. 2000-luku kokonaisuudessaankin saa arvosanan hyvä+ tai jopa kiitettävä-, ja onneksi kehitys on ollut jatkuvasti nousujohteista. Odotan ja toivon siis, että ens vuodesta ja vuosikymmenestä (10's) tulee vähintään yhtä hyviä!

Sen lisäksi, että vuodenvaihteessa kuuluu muistella kuluneen vuoden kohokohtia, on tapana vielä suunnitella ensi vuotta ja ehkä jopa tehdä lupauksia, jotka voi sitten vaikka jo huomenna rikkoa. Ihan vain siksi, että nyt on oikea aika aloittaa uusi elämä. Elämänmuutos. Elämä remonttiin! Mä vastustan lupausten tekoa, mutta suunnitella tykkään. Oon suunnittelija-ihminen. Jaksan siis suunnitella sitä, kuinka muutan ajan Y sisällä hienoon kämppään, matkustan jokaiselle mantereelle, olen töissä paikassa X, teen sitä ja tätä, mutta loppujen lopuksi toteutus on aika köyhää. Olis oikeastaan aika oikeutettua, että valmistuttuani mun titteli olis suunnittelija. Tähän suunnitteluun kuuluu tärkeänä osana se, että suunnitelmista tulee puhua vähän ja vain harvoille, jotta ei tarvitse selitellä jälkeenpäin sitä, kun suunnitelmista mikään ei käykään toteen. Suunnitteluun kuuluu myös tärkeänä listojen tekeminen, erittäin terapeuttista ja kivaa hommaa! Toisaalta tätä suunnitelija-luonnetta voisi pitää hyvänä – hyvin suunniteltu on puoliksi tehty jne – mutta omalla kohdalla kyse saattaapi hyvin vain olla aikaansaamattomuudesta, joka taas ei ole yhtään hyvä piirre. Toinen mahdollinen syyllinen suunnittelujen jäämiseen suunnittelun tasolle on päätöksenteon välttely.

Ensi vuodeksi olen kaavaillut hyviä matkoja, joita pitää ehdottomasti olla enemmän kuin tänä tai viime vuonna! Olen laiskistunut matkustelun suhteen, mikä harmittaa suuresti. Tykkään nimittäin paljon matkustelusta ja nuorempana tulikin matkusteltua perheen kanssa suht paljon. Matkusteluani saattaa kuitenkin jollain tasolla haitata mm. Madventuresin tyyppien sanoin vainoilu, mutta ei siitä sen enempää. Lisäksi muuttaminen omaan kämppään on ollut pitkään jo suunnitelmana(!). Naiivisti kuvittelin, että tämä ihmetapahtuma tapahtuisi jo kuluneen syksyn aikana ja se olikin yksi syy, minkä takia jätin tämän kuuluisan ja suuresti hehkutetun Aasian reissun väliin. No, muuttoa ei tapahtunut ja nyt vuokraan ja kaluisteisiin tarkoitetut rahat, jotka olisin voinut aivan hyvin käyttää reissaamiseen, lojuu tililläni. Siispä olen vakaasti päättänyt, että koska a) muutto b) reissaaminen elelee hetken hiljaiseloa (osittain oman laiskuuteni takia), toteutan erään kolmannen pitkäaikaisen haaveeni ja ostan järkkärin. HAH. Nyt, koska olen kertonut siitä täällä, en voi enää pakoilla ja minun on tehtävä päätös (yäk, inhoan päätöksiä ja päätöksentekoa enemmän kuin mitään muuta) sen suhteen, että minkä kameran ostan ja millä hinnalla ja mistä. Ehkäpä minun pitäisikin muuttaa strategiaani ja alkaa kertoa suunnitelmistani koko maailmalle, jolloin olisi pelkästään noloa ja raukkamaista feidata ne. Kanske?

Enihau, tämän lörinän ja surinan perimmäinen tarkoitus oli vain toivottaa kaikille ihkuille tyypeille mahtavaa uutta vuotta! Tehkää hyviä suunnitelmia ja toteuttakaa ne kans. Ens vuodesta tulkoot huippu, kreisi ja ihana.

Kuva

Ps. Blogitoverini Kaimaani on nyt siis hilpassut maailmalle, tarkemmin sanottuna Malesiaan ja Indonesiaan, huh huh! Toivon itseni ja teidän takia, että hän a) tulee ehjänä takaisin b) päivittelee blogia sieltä c) pitää järjettömän hauskaa ja tekee kreisejä juttuja, jotta me saamme kuulla ja lukea hänen hienoja juttuja ja tarinoita! Terveisiä siis myös sinne toisen puolen maailmaa.

Kaipin ja Mikan jouluterveiset

Nollu vei sanat suustani, paitsi että en ole siivonnut yhtään ja kyllä ne safkatkin musta on hyviä. Tähän väliin isot propsit äidille, joka aina raataa suurimman osan jouluvalmisteluista kun muut lusmuilee ties missä. Onnistuin jälleen luikertelemaan pois jouluaattoduunivuorosta, mikä tarkoittaa sitä että tänään oli viimeinen työpäivä ja voin keskittyä vain käymään aivan totaalisen ylikierroksilla odottaessa tätä !!! Äsken vaihdettiin muutaman urpon kanssa joululahjoja, jotka nyt tuijottaa mua intensiivisesti kuusen alla. Olen valehtelematta lähes yhtä innoissani kuin pienenä, varsinkin kun tuolla on pitkästä aikaa LUNTA eli pääsen ensi kertaa moneen vuoteen oikeasti alistumaan pulkanvetäjäksi siskolleni. Toivottavasti vastaan tulee taas koiranulkoiluttajia, jotka hyvätahtoisesti hymyilevät sisarelleni jonka aikuinen ruumis täyttää pulkan melko mukavasti. Luultavasti he ajattelevat siskoni olevan jotenkin kehitysvammainen ja ehkä toivottavat jopa hyvää joulua. Joten haluaisin myös itse toivottaa hyvää joulua pienen runon muodossa:

Joulua pukkaa

jekkuilijat nyppivät jäkälästään nukkaa.

Kun pöytään löräytetään joulupuuro

mussuttaa sitä pian niin sokea kuin kuuro.

Joulupöytään on tapettu myös sika,

letkeä ja pullea kaveri nimeltään Mika.

Kaikki on tyytyväisiä ja nauraa,

paitsi tietty Mika joka ei koskaan enää syö mämmiä eikä kauraa.

Ja Joulupukki,

ei hitto, mikä Ukki,

omenavartalo ja valkoinen pää,

seko mutta hieno mies on kaveri tää.

J-P ja Petteri pyörii eksyneenä ympäri Oulua...

oikeastaan halusin vain toivottaa hyvää joulua.

HYVÄÄ JOULUA!

Joulu tulla jolkottaa!

Jouluvalmistelut alkoi tässä osoitteessa omalta kohdaltani enemmän kuin hyvissä ajoin – maanantaina! Astuin silloin itse ensi kertaa kauppaan joululahjaostoksille, onneksi veljeni oli huolehtinut suurimman osan vanhempiemme lahjoista. Eilen taisin olla tekemättä joulun eteen yhtään mitään. Sen sijaan julistin joululoman alkaneeksi ja ostin suklaavanukasta sen kunniaksi! Valehtelin facebookstatuksessani, vanukas on vieläkin syömättä. Tänään, hieman tavanomaista myöhemmin, on ollut – Kotkia lainatakseni – isoo joulusiivousta. Meitsi imuroi muutaman neliön, raahasi mattoja tuuletettavaksi, vaihtoi lakanat, pyyhki pölyjä jii än ee. Paljon jouluvalmistelua siis, mutta en silti oikeastaan vieläkään tajua, että huomenna on jouluaatto.

Skidinä joulu oli valehtelematta varmasti vuoden kohokohta. Silloin sai lusmuilla jouluvalmisteluistakin enemmän: riitti, että siivosi oman huoneensa ja kävi muutaman piparimuotin iskemässä valmiiksi kaulittuun taikinaan. Nyt saa kuulla olevansa aikuinen ja sehän tarkoittaa ikäviä velvollisuuksia. Lisäksi lapsena parhautta oli joululahjalistan kirjoittaminen. Käytännössä se tapahtui kopioimalla A4-paperiarkille suoraan lelukatalogin sisältö ja lisäämällä loppuun parit etukäteiskiitokset joulupukille. Jouluaattona oli sitten jännää arvuutella, mikä niistä toiveista paketista löytyy. Muistan vieläkin, kun eräänä jouluna jännitin paljastuuko Stockmannin pahvisesta levylahjalaatikosta Dr. Bombayn vai Smurffien uusin. (Oli muuten Dr. Bombay.) Tänä vuonna olen joutunut vastaamaan joululahjatoivekyselyihin, ettei toivomuslistallani ole mitään! Tosi tylsää.

Lapsena aattoaamuna oli hienointa herätä epäinhimillisen aikasin, laittaa päälle Joulupukin kuumalinja ja kerätä rohkeutta joulupukille soittamiseksi (thank god en joko koskaan uskaltanutkaan soittaa tai päässyt läpi, eli lauluiltani suorassa lähetyksessä vältyttiin!). Joulurauhan julistus oli boring, mutta silti se oli katsottava. Veljeni sai aina mantelin joulupuurolla, epäreilua. Ja loppupäivä menikin sitten iltaa ja lahjojen avaamista odotellessa ja hetki oli hieno, kun jälkiruoka (joka on ollut sama niin kauan kuin muistan) saatiin pois pöydästä ja sai siirtyä kuusen alle etsimään omia paketteja!

Joulu toimii nykyään suht samalla kaavalla. Yritän vieläkin soittaa Joulupukin kuumallelinjalle. Joulurauhan julistus on vieläkin aika tylsä, en ole koskaan kuunnellut sitäkään kokonaan. Mantelin saamisessa on onni kuitenkin kääntynyt, jes! Jouluruokailu on edelleen liian pitkä ja jouluruuat suht pahoja. Lahjojen suhteen tilanne on kuitenkin semisti muuttunut. Niiden saaminen on nykyään toisarvoista, lahjojen antaminen on oikeastaan paljon kivempaa. Se on paras fiilis, kun lahjan saaja tykkää lahjapaperista paljastuvasta lahjuksesta! Kai se on jonkinlainen merkki siitä, että 20 vuoden fyysinen ikäni alkaa näkyä myös henkisessä kehityksessä.

Poikkeuksellisesti ollaan tänä vuonna oltu tosiaan vähän jäljessä kaiken valmistelun suhteen ja huomiseksi jää vielä piparitkin leivottaviksi. Ellen jaksa väkertää niitä vielä tänään keskellä yötä. Ennemminkin tekisi mieli jo aloittaa joulun ja loman kunniaksi hyvä kirja! Ihan vain siksi, että mielestäni jouluna ei kuulu tehdä yhtään mitään.

Ihanaa joulua kaikille! Syökää liikaa jouluruokia, antakaa ja saakaa lahjoja, makoilkaa sohvalla katsoen leffoja ja lukien kirjoja, rentoutukaa ja nauttikaa olostanne hyvien ihmisten seurassa.

Techmology

Oo, Maja Ivarsson on jumalainen. Jos olisin mies tai lesbo, mulle kävisi luultavasti samalla tavalla kuin kaikille Muumilaakson miehille Vedenneito- jaksossa. Kaikki miehet Nipsusta Niiskuun juoksevat verenmaku suussa ani varhain lähteelle, jossa he kuuntelevat koko päivän vedenneidon maagista laulua ja palaavat sitten iltamyöhällä silmät puolitangossa keskittymiskykynsä menettäneinä. Valitettavasti lopuksi lähde kuivuu ja vedenneito katoaa. Toivotaan ettei Majalle käy samoin. Yritän kai kertoa, että keikka oli helvetin hyvä, taattua radioaktiivista Sounds- menoa.

Juoksin tänään ympäri Stadia etsimässä japanin aivokuumerokotetta, joka oli loppu lähes joka apteekista. Sporassa kaksi vanhaa rouvaa jutteli tietokoneista. Toinen oli saanut pojaltaan sellaisen joululahjaksi, koska edellinen oli mennyt rikki. Toinen tuhahti ettei todellakaan tarvitse tietokonetta. ”Nykyään kaikki on vaan veeveeveepisteveepistefi!” ”Ällöttävää,” totesi nyt sekin rouva, joka oli saanut uuden tietokoneen. Viestinnän oppikirjoissa välillä sivutaan uuden teknologian tuomia mahdollisuuksia mm. uudenlaiseen yhteisöllisyyteen ja demokratiaan, ja samalla aina jaksetaan muistuttaa, ettei kaikilla kuitenkaan ole samanlaisia mahdollisuuksia tai taitoja käyttää uutta teknologiaa. Silti tuntuu ihan käsittämättömältä, että joku ei käytä tietokonetta ollenkaan. Rouvien siirtyessä keskustelemaan neulomistaan joululahjavillasukista järkytyin vähän, kun tajusin että kliseinen kuiluasetelma uuden, teknologiaan tottuneen sukupolven ja sitä vieroksuvan vanhemman sukupolven välillä on kliseisyydestään huolimatta totta. Eikä tarvitse mennä edes niin pitkälle kuin sporassa istuneet mummelit; omalta äidiltänikin puuttuu tietty rohkeus teknologian edessä. Jos hän ei tiedä, mistä napista sen Ihanan Elisan saikaan tallennukseen, hän istuu neuvottomana kaukosäädin kädessä ja kysyy asiaa kolmattakymmenettä kertaa sen sijaan, että kokeilisi vuorotellen kaikkia nappeja kuten allekirjoittanut.

En todellakaan väitä, että olisin mikään teknologianero tai että edes haluaisin olla. Muistan elävästi kun kuulin ensimmäisen kerran Googlesta. Yhdeksänkymmentäluvun puolella TV:stä tuli ohjelma, jossa kisattiin siitä, kuka selvittää jonkin erikoisen sanan merkityksen nopeiten netin hakukoneilla. Miten hellyttävä ohjelmakonsepti! Juontaja kierteli koneilla istuvien ympärillä ja jutusteli kevyesti tyyliin ”Jaahas, Pekka täällä luottaa jälleen Googleen, löytyykö sieltä, Pekka?” Ja Pekkahan löysi, vaikka mitä. Siinä media ja viestinnän opukset ovat takuulla oikeassa, että teknologia on juurtunut omaan sukupolveeni aivan eri lailla kuin aiempiin. Hakukone-tositeeveen lisäksi lämpimiä muistoja herättävät Kissin chatit ja IRC-galleriat. MTV3 ja Nelonen ovat itsestäänselvyyksiä, vaikka ne ovat olleet olemassa vasta reilu kymmenen vuotta. Ilman Facebook- tiliä voi tullakin toimeen, mutta teknologian hyödyntämättä jättäminen on tehty vaikeaksi. Mistä edellä mainitut rouvat saavat tietää seniorivesijumppatuntinsa perumisesta, jos eivät netistä, miten he löytävät perille vieraaseen kaupunginosaan ilman reittiopasta tai miten he ylipäätään saavat lisätietoa heille tärkeistä tai mielenkiintoisista asioista? Surullinen vastaus olisi tietenkin, että he eivät etsi tietoa enää mistään, eivät käy enää sen koommin seniorijumpissa kuin vieraissa kaupunginosissakaan, eikä mikään ole heille enää tärkeää tai mielenkiintoista. Onneksi oman isoäitini eroaa tarjoama esimerkki jaksaa aina estää tekemästä masentuneita yleistyksiä. Hän toimii joogaohjaajana ja sumplii joogayhdistykseen liittyviä menojaan sujuvasti sähköpostitse. Mutta jos kerta edustan ensimmäisiä todella teknologoituneita sukupolvia, on mielenkiintoista miettiä, miten tämä vaikuttaa elämiimme myöhemmin. Teknologian parissa varttuneet vanhukset ovat takuulla joskus todellinen markkinarako jollekin viitseliäälle yrittäjälle, jolla on vapaat kädet virtuaalibingosalien ja rollaattoriebay.comien luomiselle.

The Sounds @ Kaapeli 19.12

Jottei kovin montaa viime kesän Ruississa esiintynyttä bändiä tulisi nähtyä uudestaan alle puolen vuoden sisällä, suuntaamme tänään Kaapelille riehumaan Soundsin tahtiin. Ei siinä ettei kesän festarikeikka olisi ollut ihan mahtava, Sounds oli yksi harvoista bändeistä joka paitsi keräsi suurimman festariyleisön, sai tämän laajan massan myös rehaamaan intensiivisesti mukana auringon laskiessa Ruissalon rantalavan taakse. Sounds on yksi sellaisista bändeistä, joissa ei musiikillisesti ole oikeastaan mitään sen kummallisempaa tai erikoisempaa, mutta biiseissä ja etenkin keikoilla on mieletön meininki ja energiataso. Minä menen!

P.S Nyt kun koulu alkaa tältä vuodelta olla pulkassa, enkä tule siellä hoodeilla muutenkaan vähään aikaan pyörimään, haluaisin hyväntahtoisesti kiittää ja toivottaa erittäin rauhallista joulua Kaisanimen metroaseman Happinessin myyjänaiselle, joka on tuonut päiviimme niin paljon iloa. Kuka nyt ei haluaisi buffetinsa jatkeeksi susia, jos ne saa eulolla?

Kuva http://www.rockfoto.nu/image/20060714_200703_70083900.jpg

Mäkimäki, mäki olisin mun kaa

Näin viime yönä unta, jossa
a) Ystäväni Marianna ja hänen pikkusiskonsa olivat ryhtyneet bulimikoiksi ja jututin heitä vessassa samalla kun he änkivät sormia kurkkuihinsa.
b) Olin raskaana ja sain sen takia valkoisia läikkiä ihooni.
c) Olimme porukalla epämääräisillä festareilla, jonka bajamajassa vedin vessan vahingossa niin, että kamerani kastui. Samalla huomasin että olin jättänyt aiemmin kassini samaan vessaan ja lompakostani oli varastettu kaikki kortit.
d) Jututin Tapiolan Sokoksen TET- harjoittelijaa, joka oli muistaakseni Tuusulasta. Laura oli sitä mieltä, että minun kannattaa olla varuillaan tämän hieman Laura Lepistön näköisen tytön kanssa. Tapiolan Sokos muuten oli muuttunut ihan kreisiksi 2500- lukua enteileväksi suurrakennukseksi, joka oli lähes kokonaan valkoinen ja portaikot liikkuivat vähän Tylypahka- tyyliin. Ilmeisesti talossa oli myös kampaaja, jolla Saara oli käynyt laitattamassa kampauksen ja pakotti myös minun päähäni futuristisen lookin. Tässä vaiheessa kohdat linkittyvät yhteen, sillä juuri kyseisen talon vessasta löysin Mariannan.

Olen muutenkin alkanut epäillä mielenterveyttäni. Syytän tästä tämänviikkoisten koulukiireiden lisäksi sitä, että paketoin lahjoja kolmisenkymmentä tuntia viikossa, mikä nyt ei voi olla terveellistä kenellekään. Olen päässyt urallani siihen vaiheeseen, ettei mun tarvitse enää ajatella ollenkaan, vaan kaikki toimii automaationa. Vaikka tämän luulisi helpottavan asioita, todellisuudessa se luo myös ongelmia. Ensinnäkin jos asiakas ehdottaa sellaista naruväriä, jota en itse yhdistäisi valittuun paperiväriin, saatan vahingossa laittaa sen, minkä olisin itse halunnut laittaa, koska käteni toimivat tiedostamatta. Lisäksi tämä vapauttaa aivokapasiteettiani vahingolliselle musiikille. Osastollamme ei soi mitään musiikkia, joten siellä on muutenkin melko hiljaista. Olen päätellyt tämän takia joutuneeni päässä soivan musiikin noidankehään, joka toimii "älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia"- taktiikalla. Mietin ensin että "joo-o, onpas täällä hiljaista. Jännä ettei täällä soi mitkään joulubiisitkään, tällä hetkellä niitäkin ois ihan kiva kuunnella. Toisaalta niihin kuitenkin kyllästyis, ja sitten ois vaan entistä hirveempää kun ne samat biisit sois uudelleen ja uudelleen ja kävis niinkuin kesällä, kun kuulin From Sarah With Loven niin monta kertaa että tänäkin päivänä saan oksennusrefleksin jos kuulen sen jossain." Sitten yhtäkkiä päässäni alkaa soida Tean Tytöt Tykkää. Ensin se on niin huvittavaa, että alan hymyillä itsekseni - siis hyvä juttu. Mutta siinä vaiheessa kun läpi on kahlattu kaikki Mera Brännvinistä Cheekin Jos Mä Oisin Sä- biisin saksankieliseen versioon (erityiskiitos tästä Emmille), alan oikeasti ahdistua. En ymmärrä, mistä näitä biisejä tulee, sillä en ole kuullut suurinta osaa niistä todella pitkään aikaan mistään. Ja nyt kun soittolistalla on jo päästy vauhtiin, päähäni ei todellakaan tule enää yhtäkään normaalia biisiä. Tosin poikkeuksena tänään päässäni soi muutama lause Billy Talentin biisistä, mutta sekin kertoo pojasta joka söi koulussa lounaansa yksin vessassa ja teki sitten itsemurhan, joten se ei piristä tunnelmaa musiikillisesti kovinkaan paljoa. Ystäväni joskus kertoi, että jos joku kappale soi tosissaan päässä, se voi viedä 10-20 prosenttia aivokapasiteetista. 10-20 prosenttia päästä täynnä edellämainitun kaltaisia musiikillisia mestariteoksia kuulostaa lähinnä krapulassa nähdyltä painajaiselta. Kenties pääni tyhjenee viimeistään lauantaina kun lähdemme katselemaan Maja Ivarssonin sääriä Kaapelitehtaalle!

Mainittakoon vielä, että tänään bussissa kaksi naista keskustelivat siitä, mitä sisältöä voi muka elämäänsä saada, jos jatkaa vielä baarista neljän jälkeen jatkoille. Mieleeni tuli viime kesän mökkireissu: grillailimme ja tsillailimme viinituvassa, reivasimme vintillä vanhoissa flanellipaidoissa ja aamun jo valjettua siirryimme rantaan. Jo aiemmin mainittu Marianna tarttui Jennaa kädestä, ja silmät onnesta ja väsymyksestä harittaen totesi ponnekkaasti: "Jenna, ONNEKSI ei menty nukkumaan!" Hymyilin jälleen itsekseni - teen sitä ehkä vähän liikaa - ja totesin noiden naisien olevan juuri niitä, jotka nukkuvat pahaa-aavistamattomina saamatta koskaan tietää, mistä ovat jääneet paitsi.

Kuva Emmi

Oodi talvelle ja opiskelulle

Syksy alkaa lähetä loppuaan. Siitä kertoo muun muassa meitä ilahduttamaan saapunut talvi, joka toi mukanaan lumen (hyvä juttu) ja kovan pakkasen (ei niin hyvä juttu). En osaa laittaa vuodenaikoja mihinkään paremmuusjärjestykseen, kaikki vuodenajat ovat omalla tavallaan hyviä eikä vuosi olisi mitään ilman jotakin niistä. Esimerkiksi TOP 5 vuodenajat -listaus olisi aikamoinen mahdottomuus tehdä. Talvi on siis mun mielestä ihan jees vuodenaika syksyn, kevään ja kesän ohella, enkä oikein jaksa ymmärtää talven vihaajia. Okei, tuo ulkona riehuva sadan asteen pakkanen, joka vaatii pukemaan päälleen kasan villapaitoja ja hyvin, hyvin rumat karvavuorelliset talvikengät aiheuttaen sen, että liikkuminen on vaivalloista, on ehkä hieman ikävä minunkin mielestäni. Mutta esimerkiksi lumi, talviurheilu, joululoma ja joulu ovat talven kivoja puolia!

Who am I fooling! Talvi on teoriassa kiva, mutta käytännössä ei se sitä kuitenkaan ole. Joko on ihan helvetin kylmä tai plussakelit ja loskaa ja räntää. Pimeetä sen kun riittää ja joulukin vain stressaa. Toiset on sen verran fiksuja, että tajuaa lähteä tätä kaikkea pakoon jonnekin, missä aurinko paistaa ja yksi vaatekerta riittää. Tämä "jonnekin" voi olla vaikkapa Aasia ja Kaukoitä, jonne on tänä talvena suuntaamassa yksi jos toinenkin kavereistani. Onneksi itselläni on myös joululomalle suunnitelmissa matka kauas itään, Suomen ikiomaan Kaukoitään, Savoon. I bet you're jealous. Mäkin olisin mieluummin kuusen alla fiilistelemässä jäätynyttä järveä syöden käpyjä ja vanhoja perunoita kuin valkoisella hiekkarannalla palmun katveessa nautiskelemassa jostain ihan overrated turkoosista vedestä, tuoreista hedelmistä ja muista.

Savo

Bali

Toinen syksyn päättymisestä kertova asia on se, että koulu loppuu ja joululoma alkaa. Vielä ei ole tämä ilon päivä koittanut, mutta hyvää vauhtia sitä kohti ollaan menossa. Luennot on jo ohi ja jäljellä on muutama onneton tentti ja yhden päänvaivaa aiheuttavan tutkimussuunnitelman kasaaminen, jonka aiheeksi olemme alustavasti hahmotelleet kaverini kanssa – yllätys yllätys – blogeja. Blogit olivat myös ruotsin esitelmämme aiheena. En tiedä, miten pitkälle tämän blogipelleilyn voi viedä, mutta luultavasti teen vielä gradun aiheesta.

Voisin valittaa tässä yhteydessä muutamasta nimeltä mainitsemattomasta kurssista ja niiden ansiokkaista vetäjistä, mutta koska en pidä soveliaana ilkeillä julkisella foorumilla, päädyn mollaamaan vain itseäni. Tämän syksyn voitokkain kurssi oli ehdottomasti televisiotutkimuksen kurssi. Laskisin sen joulun ihmeeksi, jos WebOodiin ilmeistyisi kolme opintopistettä tämän kurssin tiimoilta. Kyseessähän on siis ensimmäinen kurssi, jonka jätin kesken muutamaa päivää ennen esseen deadlinea. Score! Turhaa työtä tuskin tuli kuitenkaan tehtyä kurssin eteen ainakaan luennoilla käymisen suhteen, sillä niinä harvoina kertoina, kun jaksoin raahautua paikalle, käytin ajan hyödykseni facebookissa ja blogeja lukiessa. Ja jokaiselta luennolta lähdettiin puolessa välissä kotiin - facebookkaamaan ja lukemaan blogeja. Päädyinkin siihen, etten itse asiassa edes ansaitse kurssista saatavia opintopisteitä.

Kirjoitin joskus ensimmäisen periodin viimeisinä viikkoina sanoituksia lauluun opiskelun riemuista, joita koemme jokainen varmasti, jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain. Pääsin biisikirjoituksessa vasta ensimmäiseen säkeistöön ja epäonnekseni muistan siitäkin vain vikan säkeen. Joka tapauksessa se meni jotakuinkin näin:

Opiskelijan normipäivä
(sensuroitu versio)

”Vielä luentopäiväkirjat kehariin,

en jaksa, lähen Portaaliin.”

Huomaa selvästi, että en todellakaan kaipaa vielä taukoa opiskelusta. Sinänsä siis kovin valitettavaa, että enää on vain viikko siihen, että opiskelut on tältä syksyltä saatu pulkkaan. Sitten pulkan voi pistääkin menemään mäkeä alas ja oikeastaan unohtaa kaiken, mitä on tänä syksynä ”oppinut”.

Tässä pulkassa syksyn opintoni tulevat olemaan viikon kuluttua.

Kuvat: 1, 2, 3