CPR

En tiedä, olisiko nolompaa antaa tämän blogin hiljalleen kuolla pois sanomatta mitään alkuinnostuksen selvästi jo laannuttua vai yrittää elvyttää tätä 2,5 kuukauden hiljaiselon jälkeen. Yritän jälkimmäistä kaiken häpeänkin uhalla. Rather burn out than fade away vai miten se menee. Vielä ei ole aika fading awayn eikä tässä tilassa burn outkaan ole enää mahdollista.

En rehellisesti sanottuna yllättynyt siitä, miten tämän(kin) projektin kanssa loppujen lopuksi kohdallani kävi. Yleensä aloitan ties mitä innosta puhkuen, pitkällisen suunnittelun jälkeen päätän tarttua toimeen. Innostus kestää yleensä ehkä pari tuntia, päivää tai viikkoa, mutta lopulta se hälvenee. Aloitanpa uuden harrastuksen. Luenpa tämän hyvältä kuulostavan kirjan. Ostanpa 600 euron kameran ja alan valokuvaamaan. Aloitanpa hassunhauskan blogin kaverini kanssa. Kaikkea edellä mainittua on kokeiltu. Tiedätte kyllä, miten homma oikeasti menee. Liikuntamaksulle ei tule vastinetta, kamera pölyttyy hyllyssä ja menettää arvoaan, kirjat jäävät kesken, blogi päivittyy laiskasti.

Aina aika ajoin mietin mitä asialle voisi tehdä. Aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan, mutta entäs jos aikansa ei mitään? Mistä saisi innostusta, siis oikeaa ja kestävää innostusta asioihin? Kadehdin intohimoisia ihmisiä enemmän kuin rikkaita, kauniita tai menestyviä ihmisiä. Ihan sama oikeastaan mikä tuo intohimon kohde on, kunhan on joku. Samoin inhoan joojooihansama-ihmisiä, joita ei kiinnosta mikään. Inhoanko joojooihansama-ihmisiä siksi, että olen yksi heistä? Eikö joojooihansama-ihmisten elämä ole ihan yksi ja sama joojooihansama? What's the point, kysyn.

Tämän blogin lisäksi olen tänään yrittänyt elvyttää lukemisharrastusta. Elvyttää on kyllä tässä tapauksessa vähän väärä ilmaisu – mitään harrastusta ei ole ikinä oikeastaan ollutkaan. Viimeksi ostamani kirjat olivat Eniten vituttaa kaikki -sarjaa, ja viimeisintä kirjaa, jonka luin kokonaan, luin kolme kuukautta. Sitä ennen ”luin” varmaan viisi kirjaa, joista jokainen jäi kesken, vaikka ne olivat oikeasti hyviä. Lukeminen on kuulemani mukaan siistiä. Ja maailmassa vaikuttaa olevan miljoonasti hyviä kirjoja. Näin on minulle selvinnyt, kun olen käyttänyt tuhottomasti aikaa hyvän kirjan etsimiseen ja kirja-arvostelujen lukemiseen ja niistä inspiroitumiseen. Niin, eikö senkin ajan olisi voinut käyttää itse kirjan lukemiseen ja itse kirjasta inspiroitumiseen? Niin kai.

Mutta nyt uusi nousu: ostin kirjan. Kyllä. Oikean romaanin. Englanninkielisen. Joka on saanut positiivisia kommentteja kriitikoilta. Josta tehdään elokuva. Jos kirjaan sijoittamani 9,5 euroa ja se, ettei mikään ”laina-aika päättyi ja pitää palauttaa kirjastoon” -tekosyy kelpaa, eivät saa minua lukemaan sitä loppuun, luovutan lopullisesti ja jätän lukemiset muille ja etsin jotain itselleni sopivampaa. Esimerkiksi Amazing Racen intohimoisen seuraamisen tai jotain.

Ollapa vaikkapa intohimoinen lukutoukka.

(kuva)

Aion jatkossa kirjoittaa tänne silloin kun huvittaa. Oli se harvoin, usein, silloin tällöin, joskus, ei koskaan. Vähän niinkuin päiväkirjan kirjoittamisen kanssa: joskus tulee 100 kirjoitusta viikossa, joskus ei yhtäkään neljään vuoteen. En tiedä kannattaako jäädä seuraamaan miten käy.

Valmentajan suusta

Valmennan voimistelijoita. Valmentaminen on useimmiten aika rankkaa, mutta välillä lasten suusta kuulee aivan mahtavia juttuja. Tänään ensimmäisenä paikalle saapunut tyttö mietti mitä tapahtuu, jos hän onkin yksin treeneissä, ja vaihtoi sitten lennossa siihen, kuinka muumeissa Pikku Myy oli lentänyt leijalla ja nähntyt Yksinäiset Vuoret. Hienointa on se, että kun lapsille tulee tarve kertoa jotakin, se on kerrottava heti, tapahtui sillä hetkellä mitä tahansa. Hyvin usein tilanne on hämmentävä, kun en yksinkertaisesti keksi mitään vastattavaa samoilta aaltopituuksilta. Valmentaja saatetaan esimerkiksi keskeyttää kesken ohjeiden jakamisen ja kertoa, että äidin ostamien kuviomakaronien seepralta puuttui pala takamusta. Tai valmentajalle tarjotaan sormenpäällä räkää saatesanoin "kato räkää". "Niin, kiitos kovasti, mutta en halua sitä."

Kaikista hilpein tilanne on tietenkin se, jos joku erehtyy pieraisemaan. Perinteinen syyllisen arvuuttelu ja kikattelu on viety meillä aivan uudelle tasolle. Vaikka useimmiten se, joka kaasuja on päästellyt, on väistämättä alakynnessä, joskus käy toisin. Kerran eräs tyttö vastasi pierusyytöksiin nolona kiistelyn sijaan toteamalla tomerasti että ”niin pieraisinkin, entäs sitten! Piereskely on kuule maailman luonnollisin juttu, kaikki tekee sitä joskus.” Hitto, olen varma että se tyttö pääsee elämässä pitkälle.

Toinen jännä juttu on kipukynnys. On käsittämätöntä, että yksi tyttö alkaa itkeä lyödessään varpaansa kynnykseen ja toinen kohauttaa hartioita väännettyään kätensä, vaikka myöhemmin selviää että ranteessa on hiusmurtuma. Onko kivunsietokyky geneettistä, opittua vai luonteenomaista? Toinen kiehtova asia on pelko. Joku kokeilee uutta liikettä yksin aivan huvikseen, kun toista saa maanitella ja kannustaa puoli tuntia samaan. Itsesuojeluvaistossa on kyllä suuria sukupuolenvälisiä eroja, sillä pojat lähes poikkeuksetta tekevät ensin ja miettivät sitten. Aloitimme itse vanhojen voimistelukavereitteni kanssa vuosi sitten aikuisten ryhmässä treenaamisen, ja pakko myöntää että pelkäsin enemmän kuin ikinä pienenä. Hirveintä oli kuitenkin se, kun mieli ja keho muistavat, miten liike tehdään, mutta tähän tarvittavia lihaksia ei ole enää olemassa. Hienoa, olen ollut kymmenvuotiaana elämäni parhaassa kunnossa.

Tänään kävi sitten niin onnellisesti, että yhden poikaryhmän valmentaja ei saapunut paikalle ja minut taivuteltiin muutamakertaisen palkan houkuttimella jäämään oman ryhmäni jälkeen pitämään pojille tunti. Vartin kuluttua olin varma, että olisi mennyt jo ainakin 45 minuuttia. Lempihetkiäni oli trampoliinilla käyty keskustelu: ”Saako hypätä niskoilleen? Sit ei tarttis mennä kouluun!”

Muistan vielä itsekin sen, ettei ollut ollenkaan outoa keskeyttää äidin tai isän keskustelu esimerkiksi informoimalla, että päiväkodissa oli ollut välipalaksi pannukakkua. Lapset ovat lähes poikkeuksetta superavoimia, ja niin murheet kuin ilotkin vapautetaan välittömästi niiden syntyhetken jälkeen pään sisältä myllertämästä. Nyt vähän vanhempana olen tullut siihen tulokseen, että siksi lapset on aina niin tyytyväisiä oloonsa. Mitä vähemmän pään sisällä on sellaisia asioita, joita kukaan muu ei tiedä, sitä parempi. Ahdistuneille ja masentuneille uusi terapiamuoto: kaikki ajatukset on lausuttava ääneen.

Niinpä, miksiköhän ihmiset pitävät blogeja? Ketä kiinnostaa lukea mitä jollain on ollut päällä ja mitä joku on syönyt aamupalaksi? Kun aikuisena ei enää kehdata sanoa ääneen, kirjoitetaan blogeihin. Tervetuloa aikuisuuteen ja virtuaalimaailman nimimerkkien suojiin. Vähän aihetta liipaten muuten tänään Hesarissa sanomalehtien keskustelupalstoista täällä.

(Kuva)

Johan on markkinat

Tää blogi on nyt ollut pystyssä vajaat neljä kuukautta. Siinä ajassa olen kirjoittanut 11 merkintää. Laskutaidoton apinakin tajuaa, että tahti ei ole ollut päätä huimaava. Lisäksi pohdin tuossa juuri, että yksikään näistä merkinnöistäni ei ole alkanut ilman, että joko pahoittelen surkeaa päivitystahtiani tai valitan siitä, ettei minulla ole yhtään mitään ideoita sen suhteen mitä tai mistä kirjoittaisin. Perinnettä voi siis aivan hyvin jatkaa, toimikoon tämä aloitus jälleen yleisenä valitusvirtenä.

No ei mutta ihan oikeasti, olen miettinyt linjaustani tämän blogin suhteen. Voisin lähteä sille linjalle, että raportoisin päiväni kulusta päiväkirjanomaisesti, mikä olisi varmasti yhtä mielenkiintoista kuin (jokin epäkiinnostava asia tähän). Toisaalta voisin kirjoittaa kahden virkkeen merkintöjä kuvilla höystettynä esimerkiksi leffauutuudesta tai karkkipäiväksi valitsemastani karkkipussista. Kumpikaan linja ei houkuttele, vaikkei niissä mitään vikaakaan ole. Ehkä mitään linjausta ei tarvitse ollakaan. Eikä olekaan. En huomaa minkäänlaista punaista lankaa tämän blogin sisällön kanssa, mutta sehän oli tarkoituskin. Tarjoamme vain surinaa, sontaa ja lörinää.

Yritin kuitenkin inspiraation puutteessa selailla juttuideoita muista suosituista suomalaisista lifestyleblogeista (kts. esimerkiksi uusi ja uljas Indiedays, jonka lanseerausbileissä juotiin timantein koristelluilla kultasilla pilleillä, NO JOO-O). Löysin lukuisia loistavia ideoita. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä?

• Makaisin ensin 30 minuuttia piikkimatolla, minkä jälkeen ottaisin kuvan reikäisestä selästäni ja laittaisin sen blogiin. Voisin samaan syssyyn vaikkapa analysoida piikkimaton hyvinvointia edistäviä, terveydellisiä vaikutuksia.
• Tekisin uuden aluevaltauksen ruokablogien puolelle ja julkaisisin mielenkiintoisen reseptin. Resepti olisi jotakuinkin seuraavanlainen: sipulia, paprikaa, suikaloitua kanaa ja VALMISKASTIKE. Sekoita ja nauti riisin kanssa. Miten originaalia. Eikä kukaan varmasti löytäsi ko. ohjetta kastikepurkin kyljestä, ei ei.

Valmiskastikkeissa on mistä valita.
(kuva)

• Voisin julkaista insipiroivia päivän asuja, vaikka minulla ei ole mitään tyylitajua tai mitään persoonallisuutta pukeutumisessani. ”Vaatteet – Gina Tricot, kengät – Ellos, laukku – Halens” Harmi vain, etten omista oikeasti mitään Ellokselta tai Halensilta... wonder why.
• Antaisin teille lukijoille mahdollisuuden, josta ei vain voisi kieltäytyä: KYSY MINULTA MITÄ VAIN. Pidättäisin oikeuden olla vastaamatta asiattomiin ja liian henkilökohtaisiin kysymyksiin, mutta haluan silti, että tuntemattomat lukijat urkkivat elämääni. (Saatte jättää kysymyksiä tämän postauksen kommenttilootaan, tiedän, että kuitenkin haluatte.)
• Keräisin vanhaa romua kasaan ja järjestäsin Kärpäsen surinaa SAMPLE SALEN eli blogikirppiksen eli huutokaupan.
• Voisin diilata sopimuksen jonkun kaupan X kanssa ja järjestää siellä lukijatapahtuman. Voisitte tulla tervehtimään minua IRL. Ottaisin mukaan lemmikkini Kaimaanin, joka on blogin myötä tullut lukijoiden keskuudessa suosituksi (eh eh). Tapahtuman mainos voisi olla 7 päivää -lehden kannen henkinen.

Suosikkiehdotusta saa äänestää!

*

Ehkä tässä olisi nyt itsetutkiskelun paikka. Miksi, oi miksi käytän kallisarvoista aikaani ja luen näitä blogeja, joiden sisältö on ylläkuvatun tasoista. Tähän melkeinpä soveltuisi se yksi sanonta, miten se nyt menikään... ”Ei tyhmä ole se joka pyytää (kirjoittaa), vaan se joka maksaa (lukee).” Niinpä.

I've got my spine, I've got my orange crush

Olen viime päivät lukenut silmät kiiluen tulevaan tedariin. Olen ehkä maailman hitain lukija, minkä takia lukuprosessi on vähän kuin juoksisi lenkkiä suolla Mika Myllylän roikkuessa toisessa ja Juha Miedon toisessa nilkassa. Tänään oli harvinaisen hyvä lukupäivä, kiitos kofeiinissa uimisen ja aktiivisen henkisen itsekamppailun. Kunnes Klixin lukusalissa tuntemattomaksi jäänyt naishenkilö alkoi narskuttaa naposteluporkkanoita.

Yleensä pidän vähän urpoina niitä, jotka esimerkiksi Alexandriassa jaksavat heti sylkeä päälle jos aivastan tai kaivan papereitani vähän liian äänekkäästi. Ja jos olen ollut kuukauden poissa maasta ja törmään kolmoskerroksessa Ida Martelaan niin ei siitä nyt voi kovin hiljaista hetkeä syntyä. Kenties näillä ihmisillä on paha olla itsensä kanssa tai muuten vaan elämässään niin vähän sosiaalisia kontakteja että kaikki mahdollisuudet on käytettävä hyväksi. Alexandriasta ja muista yliopiston tiloista löytyvistä hahmoista he ovat mielestäni kaikkein surullisimpia. Paljon surullisempia kuin esimerkiksi ne venäläiset mummot, jotka istuvat kellarikerroksessa matkalaukkujen ja litran kevytmaitotölkin kanssa. Tai se vanhempi rouvashenkilö joka toistuvasti syö soppaa Klixin aulassa levittäen hernarihönkäyksiä ympäri rakennusta. Tai se mies joka katsoi lauantai-iltapäivänä Allussa pornoa. Näitähän riittää.

Porkkanat osuivat kuitenkin herkkään kohtaan, eikä vähintään siksi että olen itsekin naposteluporkkanoiden suurkuluttaja. Porkkanoiden syöminen ääneti on taitolaji, joka vaatii todella pitkäjänteistä harjoittelua. Eikä niin herkkässä lajissa voi siirtyä "koviin vetoihin", kuten kirjastoihin, ennen kuin on todella varma suorituksestaan. Ja niinpä tämä amatööri sortui klassiseen virheeseen - hän luuli, että pureskelun hitaus on suoraan verrannollinen siitä kuuluvan äänen lujuuteen. No ei ole. Sen sijaan hänen kovaääninen rouskutuksensa jatkui pidempään kuin porkkanoiden määrä alunperin edes vaati. Lisäksi hän epäonnistui radikaalisti myös ns. häivytystaktiikassa, mikä tarkoittaa pureskelun jakamista tauollisiin periodeihin. Tämä toimii varotoimenpiteenä, jos joukossa istuu joku poikkeuksellisen hyväkuuloinen ihminen. Amatöörin käytössä se tarkoittaa kuitenkin lähinnä sitä, että juuri kun luulee viimeisenkin porkkanan kadonneen ärsyttäjän suuhun tehden tuskan jatkumisen mahdottomaksi, vittumainen ääni alkaa uudestaan.

Federalismin ja Euroopan integraation yhteyden sijaan kävin päässäni läpi erilaisia skenaarioita siitä, mitä voisin porkkanahelvetille tehdä. Huutaa oman loossini seinän suojista solvauksia, syöksyä vanhoja Ärrän karkkipusseja muistuttavan porkkanalöräyksen kimppuun ja heittää se seinään, pysähtyä tytön kohdalla äkkiarvaamatta matkalla vessaan ja tunkea yksi porkkana tämän nenään? Mutta ei, en tehnyt mitään näistä. Vedin syvään henkeä, ajattelin Treaty of Romea ja totesin että kai minäkin joskus olen ollut aloittelija.

Autoista urheilupsykologiaan

Olin tänään Vantaan ajoharjoitteluradalla. Ensimmäisenä harjoittelimme liukkaassa mutkassa jarruttamista. Ajoin päin lumipenkkaa. Etupelti säästyi pahemmilta vaurioilta vain ihmeen kaupalla. Tämän jälkeen ajo-opettajani kertoi, että automme vasen eturengas ja oikea takarengas on asennettu väärin päin ja renkaat ovat muutenkin viisi vuotta vanhat. Suljin hetkeksi silmät ja mietin, miksi ihmeessä edes yritän. Tapahtuma pääsi listasijalle 8 asioista, joista olen jo voinut tulkita jonkin korkeamman voiman yrittävän estää minua ajamasta:

1. Sinä päivänä, kun ajoin elämäni ensimmäisellä ajotunnilla elämäni ensimmäisen kerran autoa, tapahtui Jokela. Matkalla harjoitteluparkkikselle radiosta soitettiin koulusurmaajan videon taustalla soinutta biisiä ja minua ahdisti.

2. Ajo-opettajani oli henkisesti epätasapainoinen. Päästyäni vihdoin inssini läpi, hän valitti minun tehneen loven hänen tilastoihinsa, sillä yleensä hänen oppilaansa pääsivät ensimmäisellä läpi. Useampi kuin yksi ajotunti meni kyyneliä nieleskellen. Tällä viikolla psyykattuani itseni palaamaan samaan autokouluun kakkosvaihetta varten sain kuulla, että kyseistä kaveria oli juuri "autettu lähtemään" samassa kuussa.

3. Kun äitini oli ensimmäistä kertaa kyydissäni, ratin takaa alkoi tulla savua. Pikainen soitto isälleni työmatkalle, tuloksena neuvo "ei varmaan vaarallista, jos kulkee niin voit ajaa". Matka Mankkaan Supermarketista pihallemme ei koskaan ole tuntunut niin pitkältä. Aina liikennevaloissa savua alkoi muodostua enemmän, kytkin rytisi ja kierrosmittari pomppi itsekseen. Vieressä tietenkin kortiton, jo valmiiksi liikennepelkoinen äitini rukoili viiden metrin välein pysäyttämään auton. Kotiruudussa autosta meni sähköt. Teippasin auki jääneen ikkunan jesarilla kiinni ja soitin hinaajan.

4. Yksi kaunis kesäpäivä lähdin ajamaan mökiltä kotiin. Vilkuttaessani vanhemmilleni toisella kädellä hyvästit ohjasin toisella kädellä ojaan.

5 Sinä päivänä, kun minun oli määrä suorittaa pimeäajo, menin vahingossa saman autokoulun väärään toimipisteeseen. Kello kahdeksan maanantaiaamuna, neljä minuuttia aikaa siirtyä Espoon toiselta laidasta toiselle. No myöhästyin.

6. Ajoin pimeäajosimulaattorilla peuraa päin.

7. Viime tiistaina, kun suoritin arvioivan ajoni, satoi vaakatasossa räntää. Ajo-opettajana sattumalta ensimmäisen katastrofi-inssini hylännyt tutva.

Oikeastaan vastoinkäymiseni toimivat käänteispsykologisesti motivaattorinani. Perkele, voitte te yrittää, mutta minähän jatkan ajamista, ihan piruuttani. Voi silti olla, että olisin jättänyt autoni Vantaalle ikuisiksi ajoiksi ja kävellyt kotiin (räntäsateessa jälleen) ellei mieleeni olisi palautunut isäni tekstiviestitse edellisiltana antanut neuvo. Vastauksena "Onko meillä ESP? Mikä se on? Huomenna rata, ahdistaa" -viestiini sain vain "Ota iisisti, no hätä. Muista että pressatkin käy paskalla." Hieno mies.

Kakkosvaiheesta jäi kuitenkin hyvä maku suuhun, kiitos terapeuttina toimineen opettajani ja radalta vahingossa löydettyjen puolituttujen. Jäin kuitenkin miettimään jännittämistä. Jännitys ei autokoulua ennen ole koskaan kääntynyt minua vastaan, päinvastoin. Voimistelukisat, pääsykokeet ja työhaastattelut ovat sujuneet kevyesti kohonneen adrenaliinipitoisuuden takia vain paremmin kuin olisivat muuten sujuneet. Sen sijaan ennen arvioivaa ajoani joku eläin järsii palleaani. Istuessani autoon oksettaa ja itkettää samaan aikaan. Putoan jotenkin syvemmälle oman pääni sisään ja aistihavainnot ulkomaailmasta hälvenevät. Aja siinä nyt sitten autoa.

Samasta syystä en ollut suunnitellut katsovani tänään lätkämatsia. Aina kun katson niitä, näen kuinka pelaajille käy samoin - pää ei kestä, he alisuoriutuvat ja pahinta on, etteivät he voi tehdä sille mitään. Ja kuinkas sitten kävikään, kun Jenna painosti kanssaan kisakatsomoon. Ihmisen mieli on aivan käsittämätön väline. Jossain on rekisterikeskus, johon laitetaan ylös tilanne, siihen liittyvät tunteet ja niiden fyysiset reaktiot. Niinpä kun istun ajo-opettajan viereen, mitään kamalaa ei ole vielä tapahtunut, mutta korvissani ulisee silti. Niinpä kun lätkäpelaaja tekee virheen, hän muistaa sen edellisen kerran, muistaa sen itseinhon, muistaa kuinka tuli kotiin, vaimo halasi ja hän itki. Olen viime päivinä pohtinut paljon suomalaista kilpaurheilua. Suomalaisessa huippu-urheilussa on väkilukuun nähden mielettömästi potentiaalia - fyysisesti. Valitettavan usein ongelmia löytyy kolikon toiselta puolelta, joko motivaatiosta tai mielenhallinnasta. Uskon, että kisasuorituksesta ja kaikesta tekemisestä vähintään viisikymmentä prosenttia on mentaalista, riippumatta siitä, onko treeniohjelma ollut hyvä vai täydellinen. Mielikuvaharjoittelulla ja psykologisella valmennuksella voi siis parantaa suoritustaan valtavasti. Tämä pätee myös arkeen. Jos on todella huono päivä, ja ajattelee että helvetti tää päivä menee huonosti, niin se myös menee. Jos kieltäytyy masentumasta, laulaa päässään sitsilauluja ja nauraa kaikelle, mikä menee pieleen, yllättyy illalla kun tajuaa ettei mennyt päivä ollutkaan ihan pyllystä ja saikin katkaistua epäonnen kierteen. Psykologia ja fysiikka risteytyvät todella kierosti. Kokeile joskus toisin päin, fyysisestä teosta linkin kautta psyykkiseksi tulokseksi: seuraavan kerran, kun mikään ei suju ja tekee mieli kääräistä itsensä sikiöasentoon sängyn alle, ala hymyillä. Olen oppinut kikan isältäni, se on hyvin yksinkertainen. Hymyilet vaan niin isosti kuin osaat. Tähän mennessä joka kerta vitutus on ainakin omalla kohdallani vaihtunut "ei helvetti tää on tyhmän tuntusta"- ketjun kautta aidoksi hymyksi. Kenties voisin ehdottaa tätä kikkaa Suomen lätkäjoukkeen urheilupsykologille.

(1, 2)

P.S Jos meno yltyi eilen HVK:lla tai muuten vaan sekoiluksi, tsekkaa tää!

Osmo A. Wiio tuli sitseille

Pahoittelut hiljaisuudesta, syitä on loputtomasti mutta kuitenkin lopullisesti. Matkasta on toivuttu, joskin tullessani olin ruskettunut blondi ja tällä hetkellä kalpea brunetti. Kiire on jännä juttu. Jos on jonkin verran kiire, se on lähinnä hyväksi. Pienen stressin avulla saa itsensä vähän tehokkaammin liikkeelle. Sitten kun olisi tuplasti enemmän tehtävää kun on aikaa, ei saakaan edes sitä vähää tehtyä mitä saisi ilman hervotonta ahdistusta. Sen sijaan että ottaisi itseään niskasta kiinni ja tekisi rästiin jääneet ruotsin referaatit ja yli kymmenet luentopäiväkirjat, jumittuu lukemaan Hesarista just sitä osiota, jota ei ikinä normaalisti lukisi ja löytää itsensä koneelta päivittämästä blogia. Monet alkavat jopa siivota ihan vaan sen takia, että pitäisi oikeasti lukea tenttiin. Tämä on mielestäni aivan täysin käsittämätöntä, alkaa lähinnä naurattaa, kun ajattelen että niin joskus voisi tapahtua omalla kohdallani. Paljon tsemppiä vaan Lauralle, jos tasaisen epätasaisesti etenevät yhteenmuuttosuunnitelmamme joskus toteutuvat. Lista siitä kuinka paljon tekemistä mulla on on niin tylsää ja masentavaa kuultavaa, etten edes itse jaksaisi kuunnella, joten sen sijaan siirryn muihin aiheisiin.

Ensinnäkin, ensimmäisen rakkaan tissieni välissä lökötelleen korun hävittyä koin synttäreinäni yllätyksen, kun äiti oli hankkinut uuden lahjaksi! Tästä todella pisteet äidille, joka Monkmaisen etsivän ottein oli viettänyt korukaupassa useammankin tovin selaten myyjän kanssa korukatalogeja, etsien sitä oikeaa. Henkisen tukeni, stressileluni, juttukaverini pikkuveli on ottanut isoveljensä paikan rinnuksellani. Emme ole vielä täysin tutustuneet toisiimme, mutta ainakin Billy Talentin keikalla sain nähdä vilauksen uuden ystäväni luonteesta. Nuoriherra ei millään halunnut pysyä paitani sisuksissa vaan pyrki mukaan moshpittiin ponnistaen suoraan naamaani ja kilahtaen kohtalaisen kivuliaasti hampaisiini. Äijä! Lisäksi uuden tulokkaan Nihil Difficile Amanti- tekstin Nihil- osa on paljon tummempi kuin veljensä. Mikään ei todellakaan ole rakastavaisille vaikeaa. Pakko myöntää, ettei kuopus kuitenkaan voi korvata veljeään. Tänään, kun olin erehdyksissäni Meilahden liikuntakeskuksella kaksikymmentäminuuttia ennen sen avaamista ja kassavirkailijan epäilevä katse porautui ihooni, selasin perisuomalaiseen tapaan kiusaantumiseni piilottaakseni kännykkääni. Löysin kalenteristani toukokuun kohdalta Pervokoru I:n vuosipäivän ja kaikki yhteiset hetkemme vilisivät silmieni edessä: koulujen päättäjäiset, kun Nadia kysyy korultani neuvoa jatkopaikan suhteen, Ruissi ja Soundsin keikka jolloin rakkaani pikkuveljensä tapaan vaurioitti hammaskiillettäni, kaikki ne luennot jolloin piirsin ajankulukseni koruni ääriviivoja luentomuistiinpanojeni sekaan.. Pakko muuten mainita, että päättäjäisjatkot olivat yhdet mahtavimmista ikinä, sillä astuessani viiden maissa valoisassa kesäaamussa kotiovestani löysin vara-avaimella sisään tulleet kaverini ja jo aiemmin "liiallisen kännin" takia kotiin lähetetyn ja tästä katkeroituneen sisareni keittiön pöydän äärestä, pullataikina tiskipöydällä kohoten. Aikamoinen kettu mieheksi tuo koruni. Säilyt aina sydämessäni, rakas.

Toisekseen tällä viikolla alkoi todella lupaavalta vaikuttanut toimittajakurssi, jota vetää mm. Hesarin Anu Silfverberg sekä Ylen Riikka Kaihovaara. Kertoo paljon pääaineestani, että kurssin osallistujista noin kuusikymmentä prosenttia on ollut tai on viestinnän laitokselta ja valittaa opintojemme teoreettisuutta. Lisäksi tällä viikolla olen jälleen kokenut "Nipsu teatterissa" -hetkiä (tsekkaa täältä jos et tajua), tällä kertaa InDesignin kanssa. Kaiken tämän toimittajuuden huokuessa ylleni koen olevani jo melkein unelma-ammatissani Hesarin Berliinin-kirjeenvaihtajana. Melkein.

Ensi viikolla on tiedossa paljon lisää kaikkea ikävää. Ykkösenä kalenteritapahtumien tappolistalla on kakkosvaihe pimeänajosimulaattoreineen. Kaikki minua vähäänkään tuntevat tietävät, että en todellakaan ole mitenkään autorakas. Taannoinen kokemukseni ajotunneista sikarilta haisevan keski-ikäisen riivaajan kanssa ei herätä minkäänlaisia lämpimiä tunteita. Tosin olen viime aikoina pakottanut itseni ajamaan jonkin verran, ja kai se on joka kerta vähän vähemmän epämiellyttävää. Voisin jopa nauttia siitä, jos olisi valoisa kesäilta, Viivi istuisi pelkääjän paikalla ja Länsiväylälle päästyämme huudattaisimme ikkunat auki Matkalaulua kuten niin monesti viime kesänä - tosin Viivi ei kertaakaan ollut se joka istui pelkääjän paikalla. Sen sijaan olen viivyttänyt kakkosesta olevan vaiheen suorittamista niin pitkään kuin mahdollista, mikä tarkoittaa tietenkin sitä että a) ulkona on kylmempää kuin himapakastimessa, b) automme kitkarenkaat pitävät peilijäällä suunnilleen yhtä hyvin kuin suomalaisten tipattomat tammikuut ja c) lunta on löräytetty joka paikkaan niin etten näe sen enempää kaistoja kuin liikennemerkkejäkään. Lohtuna tietenkin se, että maksettuani itseni tästä lystistä kipeäksi minun ei enää ikinä tarvitse ajaa autoa.

Kuva voisi yhtä hyvin esittää meidän autoa tällä hetkellä. Yleensä poistun muutaman kymmenen metrin päähän kun autoa skrabataan, koska se helvetillinen "Cruella De Vilin kynnet liitutaululla"- henkinen viiltelyääni aiheuttaa allekirjoittaneelle fyysisesti pahaa tekeviä kylmiä väreitä. Onneksi olen väliaikaisesti ainoa ajotaitoinen talossa, joten saan rapsuttaa pahoinvoinnin uhalla automme itse.

Laiminlyöntejä ja hulinaa!

Nyt oli ihan pakko kirjoittaa, koska olen noin sadan muun hoidettavan asian ohella laiminlyönyt täysin myös tämän hartaan suunnittelun ja suuren vaivan takana olleen itseilmaisun kanavan. Shame on me. Mutta itseään ei voi pakottaa mihinkään, ei edes mukahauskaan blogihassutteluun.

Nojoo, valehtelin äsken. Ei mulla ehkä ihan sataa asiaa ole hoidettavana. 99 ehkä. No ei sitäkään. Mutta sen verran kuitenkin, että lamaannun enkä osaa loppujen lopuksi tarttua mihinkään ja päivät saakin sitten hyvin kulumaan tenttiin lukemisen/työnhaun/työnteon/luentopäiväkirjojen/Groteski-juttujen sijaan vaikkapa nukkumalla pitkään ja juoruilemalla ensin kahvilla, sitten lounaalla pari tuntia ja sitten post-lounaalla. Not bad at all.

Tämän pienen hiljaisuuden aikana meillä kärpäsillä on ollut suurta juhlaa. Sekä meikäläisellä että Kaippi-Kaimaanilla oli viime viikolla merkkipäivä eli synttäripäivä! Melkein peräkkäisinä päivinä synttärit sen lisäksi, että ollaan saman blogin pitäjiä - huh huh. Yllätysjuhlia ja lahjavuorta odotellaan yhä. Jos jaksetaan, saatetaan järjestää joku iltama, jossa on hyvää ruokaa ja hyviä tyyppejä. Mutta voi olla, ettei kuitenkaan jakseta.

Meinaan hulinaa riittää! Huomenna meillä on superkreisit Love Boat -sitsit tiedossa Otaniemessä. Otaniemi ei ole Helsingissä ja sinne mennessä täytyy ostaa seutulippu. Sieltä ei myöskään pääse takaisin Helsinkiin ihan helposti. Mut hei, ei se paikka vaan se seura! Ja athenelaiset toverimme ovat ainakin aiemmin osoittaunut ihan hauskoiksi tyypeiksi. Odotan innolla. Perjantaille ei ole sovittu menoja tai tärkeitä hommia, osaan ennakoida.

Odotan näkeväni nämä hemmot huomenna Otaniemessä.

(kuva)

Lisäksi ens viikolla otetaan salkku ja pulkka messiin ja lähdetään Ullanlinnanmäelle. Kivaa!! Pulkkailu on aina jees, etenkin haalarit päällä, minttukaakaot kurkusta alas kaadettuna ja hauskassa seurassa. Illaksi suuntaamme pienen musiikillisen tasonnousun kokeneeseen (Happoradio –> Disco Ensemble/Rubik) Gravitaatioon. Odotan uusintaa muun muassa vuoden takaisesta Michael Scofieldin ilmestymisestä ja karjalanpiirakoiden syönnistä vessassa. Ei voi mennä pieleen.

Lisää siis luvassa ellei huominen risteily ajaudu karille – stay tuned!