Reissuhommia

Jaahas, sitä on palattu Suomeen. Vähintään neljäkymmentä astetta kylmempää, kosteusprosentti alle kymmenesosa totutusta. Ensimmäistä kertaa kuukauteen jotain muuta leipää kuin suolistopperi/lumisokeus- paahtoleipää. Oudointa on se miten hiljasta täällä on, joka paikassa on kylmää ja valkoista ja lumista, ihan kuin se aika Muumilaaksossa kun huonekalut peitetään kankailla eikä ulkona liiku kukaan muu kuin Mörkö ja Reippailija-Hemuli. Ihmiset eivät tuijota tai huuda perään, kukaan ei halua kanssani valokuvaan. Ei sillä että itsekään haluisin kenenkään kanssa valokuvaan. En herää yöllä muslimijoikuun, en herää aamulla Lauran kännykän herätyskelloon enkä siihen kun Laura kiristää kohtalaisen aamu-unista Emmiä nousemaan koska "mitä pidempään sä vitkuttelet, sitä vähemmän sä kerkeet surffata/ottaa aurinkoa/änkeä ittees aamiaisbuffetin sisältöä" tms. Yhdellä kaistalla ajaa vain yksi auto.

Reissaaminen on ihan kreisiä puuhaa. Istumalla yhden vuorokauden paikoillaan nolot lentosukat jalassa voi löytää itsensä ihan mistä vaan maailmalta. Kun kaikki tarvittava omaisuus kulkee repussa mukana, voi unohtaa mistä oli tulossa ja muuttaa lennossa taksissa mielensä siitä mihin oli menossa. Kuukaudessa saattaa nähdä kaksikymmentä paikkaa tai kaksi paikkaa. Joku saattaa suositella sinulle jotain kaupunkia, josta et sitten pidäkään lainkaan. Joku saattaa haukkua toista paikkaa, johon päästyäsi et voi käsittää miten hän saattoi nähdä siinä mitään negatiivista. Yhdessä paikassa saattaa mennä kaksi päivää vähemmän kuin suunnitteli tai kaksi viikkoa pidempään. Tai sitten saatat löytää kumppanin ja töitä ja vaan jäädä, kuten hostellimme ruotsalaistyöntekijä Malesiassa. On turha tehdä tarkkoja suunnitelmia, koska ne eivät kuitenkaan pidä. Se on mielestäni reissaamisessa kaikista mageinta - saat elää yhtä huolettomasti kuin sylivauva, sillä ainoat asiat joita oikeasti on pakko tehdä ovat syöminen, nukkuminen ja kakkaaminen. Kaikki muu menee omalla painollaan sitten kun on mennäkseen ja jos on mennäkseen. Vapautuvan aivokapasiteetin voi täyttää vaikka tutustumalla lukuisiin uusiin, mielenkiintoisiin ihmisiin. Matkafilosofointini on todennäköisesti jo kauan sitten lähtenyt käsistä, mutta se ei voi olla täysin perusteetonta; suurin osa suomalaisista kestää ahdistavaa arkeaan muutaman lomaviikon avulla. Vietetään ne sitten Kanarialla, Cape Townissa tai Kajaanissa, niiden tehokkuus perustuu edellämainittuun spontaaniin olostaan nauttimiseen. When you're lazy, life is crazy. En aio kysyä, miksi ihmiset ylipäätään palaavat stressaamaan yhdentekevistä asioista, koska pelkään ettei siihen ole vastausta eikä minulla luultavasti ole varaa uusiin lentolippuihin.

Lienee sanomattakin selvää, että oli ihan mahtava reissu. Vaikka eilen palattuani kidutin perheenjäseniäni muutaman tunnin selostetulla diashow'lla, tajusin että kaikkea vaan tapahtui liikaa verbaalisesti tai visuaalisesti välitettäväksi. Perheeni kuunteli kärsivällisesti ylikierroksilla käyvän paluumuuttajan rönsyilevää ja poukkoilevaa reportaasia, mutta eivät luultavasti kuitenkaan tajunneet, mistä puhuin. Siinä toinen juttu, joka on reissaamiselle tyypillistä: ei sitä voi selittää. Siksi en edes yritä. Mene itse.

Loppuun löräytän kuitenkin muutamat kuvat sekä kaksi kappaletta, jotka voisivat jo keskenään muodostaa matkamme sountrackin.

Biisit täältä ja täältä.