This is life!

Näin osuvasti on sanonut eräs hyvä ystäväni. Lausahdus on jäänyt elämään ensimmäisen* käyttökerran jälkeen ja sopii käytettäväksi sellaisina hetkinä, jolloin tuntee elävänsä for real. Hetki voi olla jokin suuremmassa mittakaavassa täysin merkityksetön, esimerkiksi se, kun saa eteensä pannukakkuja tai se, kun festariaurinko lämmittää hyvän biisin soidessa taustalla.

Aiemmin tällä viikolla tuntemuksiani olisi voinut tiivistää keskiviikkonakin livenä nähdyn (oli btw hyvä keikka, tsekatkaa ystäväni Emmin loistokas keikkaraportti!) Mew'n biisin sanoin: Sometimes life isn't easy. Tenttiahdistus, lukeminen ei suju pätkän vertaa, kuumottelua tekemättömistä töistä, kalenterissa minuuttiaikataulu, mielessä viiskytmiljoonaa ajatusta, jotka saa suht toimintakyvyttömäksi ja pään kipeäksi, päätöksenteon vaikeus, asuntoilmoitusten selaaminen huonoin tuloksin... Not easy at all. Oikeastaan tällainen elämä on vain pelkkää suorittamista. Vain hyvä suoritus kelpaa, muu on pelkästään fail. Tee työt, suorita tentit, tee oikeat päätökset, ole ajallaan sovitussa paikassa. Muistaako hengittää?

Aina silloin tällöin kaiken arkisen kaaoksen keskellä tajuaa, mitä elämän oikeasti pitäisi olla. Tähän auttaa esimerkiksi muutaman loistofrendin kanssa järjestetyt pyjamapartyt. Kyllä, partyiksi voi kutsua sitä, että paikalla on jopa kolme ihmistä. On heti enemmän luksusta, kun voi sanoa pitävänsä yöpukujuhlia. Hyvien pyjamapartyjen resepti on yksinkertainen: maailman yksinkertaisinta mutta hyvää ruokaa, kannullinen sangriaa, leffa, girl stuff – ja tietty ne pyjamat. Kicksejä voi saada vaikka leikkimällä mursupehmolelulla, vaikka jonkun määritelmän mukaan pitäisi kai olla jo aikuinen. Aamulla aamiainen sängyssä ja teeveestä auki typerin aamupäivän ohjelma. Toivoin Joka kodin asuntomarkkinoita. Tänään tuon ohjelman virkaa hoiti kuitenkin Elixir. Siitäpä vasta saikin elinvoimaa elämään. Siis, nothing special, mutta silti maailman siisteintä!

Myös he viihtyvät pyjamissa.

Kuva

Nyt on hyvä fiilis. Tentti takana, työjutut tehty, sunnuntailounaana pizzaa ja loppuilta aikaa vain olla. Tiiän, että stressi-, masennus- ja ahdistuskertoimet tulee kuitenkin taas jossain vaiheessa kohoamaan järjettömiin sfääreihin. Kai se on ihan ok. Joskus kai vaan kuuluu tuntua siltä, että kaikki on aivan päin helvettiä eikä tässä tai missään ole mitään järkeä. Sen jälkeen voi taas palata elämän ja elämisen tuottamaan euforiseen fiilikseen ja tajuta kaikkien niiden juttujen, jotka tekee elämästä siistiä, olemassaolo. Eikä niiden juttujen tarvitse olla valmistuminen huippuarvosanoin, suurinumeroinen palkkakuitti, lottovoitto tai maailmanympärimatka. Lue vaikka itse tästä yhdestä maailman siisteimmistä blogeista, jonka avulla voi katsoa maailmaa ja sen pieniäkin juttuja (myös isojakin juttuja, esim. isoo ikkunaa) uusin silmin (tai lapsen silmin – oikeesti, lapset ne osaa elää hetkessä ilman stressiä mistään ja nauttia pienimmistäkin jutuista, so unfair!) ja tajuta surkeimmassakin tilanteessa, että life is AWESOME!

* Siis kun itse kuulin tämän fraasin ensimmäisen kerran. En väitä, etteikö sitä olisi voinut käyttää jo aiemmin jossain muussa yhteydessä joku muu henkilö. Fraasin virallinen alkuperä ja syntyajankohta: tuntematon.

Nicht servus

Pikkujoulukausi avattu ensin sekoilemalla työvuorojen kanssa ja sitten sekoilemalla Helsingin yössä. Tosiaan, onnistuin urpoilemaan melko tehokkaasti sekottamalla päivämääriä ja olemalla ilmestymättä sovittuun koulutukseen. Vaikka olen taipuvainen sortumaan paineen alla silloin kun pöydällä on monta ajankohtaista asiaa samaan aikaan, olin aidosti melko pettynyt itseeni ja kyvyttömyyteeni kantaa vastuuta. Pystyn keskittymään noin yhteen asiaan kerralla, ja näin tehdessäni moni muu karsiutuu tietoisuudestani pois. En pysty edes pitämään kalenteria, sillä sehän leväyttäisi silmieni eteen koko viikon asiat kerralla, jolloin en luultavasti pystyisi keskittymään kunnolla yhteenkään niistä. Kalenteri saattaa olla helpotus jollekin, joka pysyy sen avulla perässä ja ajan tasalla elämässään, mutta mielestäni kaiken sovitun sisäistäminen samaan aikaan tuntuu lähinnä kahlitsevalta ja stressaavalta. Pidän tätä piirrettä itsessäni vähän surkuhupaisana, sillä vaikka se antaa minun elää suurimman osan ajasta huolettomana ja onnellisena, se aika ajoin kostautuu esimerkkitapauksen kaltaisena urpoiluna. Onni onnettomuudessa, myytyäni sieluni esimiehelleni sain sumplittua itseni toiseen vastaavaan koulutukseen ja tienasin koko sotkusta vahingossa itselleni vapaapäivän.

Vaikka aiemmin maalailin uhkakuvia pikkujouluissa avautumisesta, en ainakaan eilen Lauran ja tämän mahtavien kämppisten juhlissa harrastunut kiusalliseksi yltyvää avautumista. Sen sijaan osallistuin breikkibattleen ja sain uuden veljen. Tänään söimme nepalilaista safkaa, katsoimme Paavo Pesusieni -maratonia tv:stä ja yllytimme toisiamme entistä huonolaatuisempien juttujen julkilausumiseen. Onnistuimme mielestäni aika hyvin. Joku saattaisi sanoa, että tämä päivä meni hukkaan, sillä en ole saanut mitään saunassa käyntiä haastavampaa aikaiseksi ja olen viettänyt suuremman osan päivästä sisätiloissa jekkuillen. Silti, vastustan päivän hyvyyden tai huonouden arvioimista aikaansaannoksien konkreettisten todisteiden valossa. Olen tällä hetkellä hyvin tyytyväinen olooni ja elooni, enkä koe omaavani oikeutta valittaa, vaikka tyytyväisyyden saavuttamiseksi oikeastaan vain tarvitsi olla tekemättä mitään.

Onneksionneksionneksi on enää aika tarkasti tasan kuukausi siihen, kun painelen rinkka selässä Indonesiassa Emmin ja Lauran seurassa, enkä voi unohtaa mitään kummempia tapaamisia eikä meidän tartte tehdä yhtään mitään koko aikana, jos siltä tuntuu. Luultavasti haluamme kuitenkin tehdä jotain, esimerkiksi eksyä Jakartassa, tutustua uusiin siisteihin ihmisiin tai viettää Balilla lukuisia tunteja yrittäen edes päästä kahden jalan varaan surffilaudan päälle ja olla sitten lapsellisen tyytyväisiä sen onnistuessa. Kuukauden päähän ajatteleminen on kuitenkin kaltaiselleni putkiaivolle melko kuluttavaa, ja jos antaisin itselleni luvan todella fiilistellä jotain niin kaukana tulevaisuudessa olevaa, tämä saattaisi johtaa kyvyttömyyteen keskittyä mihinkään muuhun. Siten olen yrittänyt tehdä kuten myös joulun ja vapun kanssa, eli vielä hieman hillitä innostustani. Siten tähän mennessä matkasta ovat konkreettisesti muistuttaneet vasta käytännön toimet, kuten rokotuspiikit sekä loistava viisumihakemukseen otatettu kuva, jossa näytän hieman siltä kuin pelkäisin suolessa salakuljettamieni huumeiden paljastuvan. Aasiasta lisää varmasti vielä myöhemmin. Loppuun vielä sellaisten menneiden mukavien hetkien kuvia, jolloin on ollut yhtä kreisiä ja lähes yhtä lämmintä kuin Aasiassakin tulee olemaan.

Juhannus -08


Ruissi -09


Koffari kesä -09 ("blows and smokes")






Kesää -08



Juhannus -09


Barcelona -09

Kuvat C jonka ympärillä on ympyrä Minä

In da hoods of Kotikatu

Tänään oli erikoinen päivä. Kävin vierailemassa kavereitteni kanssa Kotikadulla. Oikeasti Kotikatu ei ole mikään katu Helsingissä. Oikeasti Kotikatu on Agricolankatu, Agricolankuja, Porthaninkatu, Siltasaarenkatu ja Karhupuisto. Aika älytöntä väittää noita Kotikaduks?! Ja kaiken huippu on se, että noi mestat eivät sijainneetkaan Kalliossa vaan Pasilassa. WHAAT?? Nyt on kyllä kadut ja kaupunginosat ihan sekasin.

Anyway, tästä järkyttävästä epäloogisuudesta huolimatta kävin siis kylässä kahdeksassa kodissa! Saman illan aikana! Tunnin sisään! Siis vaikka Kotikatu onkin oikeesti neljä katua ja yks puisto Pasilassa. En ees joutunut teleporttaamaan. Asukkaista vain Roope oli kotona. Lisäksi siellä oli joku ulkopuolinen mies, esittäytyi Pekaksi. Hän sanoi ohjanneensa 80 jaksoa Kotikadusta. Mun mielestä toi oli suht järjetön väite ja myös aika törkeää väittää jotain tuollaista Roopen ollessa vieressä. Sillee joo terve, munkin elämää ohjaa Josh Schwartz.

Roope himassa.

Perheiden kämpät oli melko huikeita. Okei, Partasilla oli vähän semmonen maalaismainen tupameininki asunnossaan, mutta esimerkiksi Eeva Virtasen (ent. Mäkimaa) perheen uusi asunto oli aika tyylikäs. Puhumattakaan Pertti Mäkimaan poikamiesboksista (vai seukkaaks Pertti??). Seinässä takka ja järjetön saunaosasto. Pertti on kuitenkin kuulemani mukaan varakas mies, joten sikäli en ihmettele. Tosin toi varakkuus taitaa olla suurimmalta osin aikamoista valhetta ja silmälumetta, sillä saunaosaston seinät oli kaakelia jäljittelevää muovia. Cheap! Lisäksi Pertti tarjosi meille kahvit pahvimukeista! Very uncool. Pertti ei kuitenkaan ollut kotona vierailuhetkellä. Aika ikävää kutsua kylään kahville eikä sitten isäntä olekaan itse kotona...

Pertin kahvipöytä.

Äimistyin myös siitä, että Roopen ja Tuijan makuuhuoneesta pääsee suoraan Teemun ja Niinan makuuhuoneeseen. Ironistahan tämä on sikäli, että Roopella ja Niinalla on ollut jotain vispilän kauppaa. No enpä ihmettele enää, jos noin lyhyt matka on makkarista toiseen! Roope kyllä vähän avautui tuosta parisuhdeongelmastaan ja syrjähypystä. Ihan ok tyyppi se oli silti, vaikka on hölmöillyt ja pettänyt vaimoaan. Mun mielestä se vaikutti vähän siltä, että katuu asiaa. Joten jospa rouvat ei seuraavalla kerralla tarvitsisi siellä Vierumäen kahvijonossa alkaa huutaa Roopelle!!!

Siistii oli myös käydä nuorten kommuunissa. Kävin Juuson huoneessakin, iik!! Juusohan opiskelee oikiksessa. Seinällä roikkui Pykälän phuksipassi ja arvatkaa mitä. Siellä ei ollut yhtään merkintää! Aika lame opiskelija, kun ei missään riennoissa käy. Mä en yhtään arvosta tollasta asennetta. Juuson pöydällä oli muistilehtiö ja kynä, selvästi sitä varten, että voisi kirjoittaa viestejä. Olisin halunnut kirjoittaa jotain, tyyliin ”oot ihku ja olin täällä käymässä!! t.n”, mutta jänistin sitten. Nyt hieman harmittaa, koska Juuso ei ehkä koskaan saa tietää, miten hyvä tyyppi se on mun mielestä.

Kaiken kaikkiaan oli älyttömän hyvä reissu! Vähän tietenkin harmitti, että kaikki asukkaat eivät olleet kotona. Tuli vähän sellainen tirkistely-olo. En sen takia viitsinyt ottaa kuviakaan, koska en halunnut loukata heidän yksityisyyttään. Olisi se munkin mielestä aika inhottavaa, jos joku tulisi kylään kotiini (etenkin jos en ole itse edes kotona!), ottaisi kuvia ja laittaisi ne luvatta internetiin. Nämä postauksen kuvat ovat Kotikadun/YLEn omilta kotisivuilta, joten uskon, että asukkaat ovat asian kanssa ihan ok!

Seuraavaa kahvikutsua odotellessa... vinkkinä vaan Pihlajakadun väki.

Kuvat: 1, 2

Mew @ Jäähalli 25.11

Kuva

Kuva

Pari vuotta sitten kukaan ydinperheeni jäsenistä ei muistanut nimipäivääni. Nimipäivä on todella surkea juhla, jonka päälle saisi omasta puolestani surutta vetää isot henkselit. Mutta koska se on kalenteriin kirjattu ja minulla oli sinä päivänä vähän tylsää, rinnastin nimeni unohtamisen minuuteni unohtamiseen ja vedin viikon verran virkistävää marttyyrishow'ta. Tämä johti siihen, että kaikkina seuraavina vuosina lähestyvään marraskuun 25. päivään suhtaudutaan pelonsekaisin esivalmisteluin ja perheenjäseneni ovat kehittäneet sitä varten yhteisen turvaverkoston, jonka kautta he muistuttavat toinen toisiaan ja sopivat lahjapolitiikasta. Pitäisi varmaan hävettää, mutta ei oikeastaan hävetä.

Tänä vuonna Kaimaanin nimppareita saapuu juhlistamaan Jonas kavereittensa Bon, Silasin ja Graaen kanssa. Heidän mielestään Kaimaanin nimi on niin erikoinen, että heidän suustaan suorastaan valuu sylki sitä ajatellessa. Todennäköisesti he myös toteavat, ettei elämä aina ole helppoa, kun joutuu elämään Tanskassa melko kaukana Kaimaanin lämmöstä. Joskus tämä etäisyys tuntuu jopa maailmanlopolta. Silti he ovat pohjimmiltaan optimisteja, eivätkä ymmärrä miksi näytämme niin totisilta. Ratkaisuna kaikkiin ongelmiin he kehoittavat painumaan Hawaiille tsillailemaan. Melko viisaita kavereita. Paitsi että yhden jutun ne on ymmärtäneet ihan väärin, sillä Pyhä Klaus on kyllä maskuliini vaikka tuleekin aina jouluksi kotiin. Silti, hyvä että myös Mew kunnioittaa nimipäivääni.

Ulkolaisten biisien simultaanitulkkaamiseen erikoistuneena annan pienen näytteen Mewiä heillekin, jotka eivät ole kielimiehiä:

"Älä koske häntä sinne, hänen silmänsä ovat sidotut, hän muistaa bussissa"
-She Came Home For Christmas

"Ootko mun leidi, ootko? Ootko mun leidi, ootko?"
-The Zookeeper's boy

"Ja kun istun junassa, voin maistaa hänet syljessäni, mutta voin silti luottaa torstaiystävääni Sylkeen"
-Saliva

"Tässä me mennään, tässä me mennään, oon yllättynyt susta, tässä me mennään"
-Sometimes life isn't easy

Kuuleman mukaan esiintymiskammosta ja unihalvauksesta kärsivä Jonas ja loppu-Mew-crew buuattiin ensimmäisellä keikallaan ulos lavalta, vaikka oikeasti yleisö huusi vain bändin nimeä.

Minä menen!

When you're lazy, life is crazy

Eilen oli bileet. Oli kivaa, nyt väsyttää. Joimme jatkoilla enemmän tai vähemmän (minä olin tylsä) terästettyä glögiä. Käytän tätä typeränä aasinsiltana, koska halusin kirjoittaa joulusta. Aasinsilta menee siis kutakuinkin näin: 1) eilen juotiin glögiä 2) perjantainakin juotiin glögiä 3) perjantaina söin myös piparitaikinaa 4) nyt kirjoitan joulusta.

Perjantaina otettiin siis uusintayritys torstaisesta Lahteen päätyneestä farssista saunan, pipareiden ja sen jo mainitun glögin parissa. Noloa mutta mukavaa. Ensimmäinen kosketukseni piparitaikinaan tänä vuonna oli aivan yhtä hienoa kuin joka vuosi tätäkin ennen. Olen aika varma että Jeesus on keksinyt piparitaikinan reseptin, sillä se ei ole kuin mikä tahansa taikina. On olemassa kahta taikinaa, joita kannattaisi tutkia ratkaisuna mielenterveysongelmiin, ja pullataikinan lisäksi piparitaikina on toinen niistä. Piparitaikinaan liittyy sama ilmiö kun joihinkin artisteihin, levyihin tai musiikkigenreihin. Joistakin kappaleista tulee välittömästi suora mielleyhtymä tiettyyn hetkeen, vuodenaikaan tai tapahtumaan. Toisinaan muistan pelottavan tarkasti, missä olen ollut, mitä olen tehnyt ja mitä olen ajatellut, kun olen kuullut kappaleen. Kappale ei välttämättä ole mikään lempparini, en välttämättä edes pidä siitä. Useimmiten tilanne on ollut erityisen miellyttävä, mutta toisinaan se ei ole ollut elämäni kannalta mitenkään merkitsevä. Esimerkiksi muistan, että olen kuunnellut Arctic Monkeysin When The Sun Goes Downia ylittäessäni Pohjantietä talvella 2006. Jalassani oli verkkarit ja oli kylmä. U2:n Beautiful Day ankkuroituu viime vappupäivään Ulliksella. Makaan selälläni nurmikolla, polvet koukussa ja silmät kiinni, aurinko paistaa ja Viivi toteaa että "this is life". Merisitseilläkin laulettu Eagle Eyed Cherryn Save Tonight kuuluu Natalie Imbruglian Tornin ja Madonnan Ray Of Lightin kanssa samaan "kun tulin joskus ala-asteen loppupuolella koulusta kotiin ja katsoimme siskoni kanssa MTV:tä"- kastiin.

Piparitaikina yhdistyy suoraan jouluun, suoraan siihen julkilausumattomaan käsikirjoitukseen, jonka avulla joulun näytelmä uusitaan joka vuosi. Tässä välissä pitänee sanoa, että pidän joulusta, pidän perkeleesti. Joulun radioaktiivisuutta lisää kontrasti sitä edeltävään harmaaseen vaiheeseen: Harmaassa vaiheessa on ollut jo pitkään pimeää. Syystakissa on kylmä, talvitakissa kuuma. Muistat paremmin, mitä teit viime heinäkuussa kuin mitä teit viime viikolla. Sitten, pikkuhiljaa, joulu pusketaan kuvioon mukaan. Aluksi pakottamalla. Aleksille ripustetaan jouluvalot, vaikka taivaalta sataa lumen sijaan räkää. Rautatientorin ja Brahen jääkentät avataan luistelijoille, vaikka ne muistuttavat vielä pitkään kahluualtaita. Krääsää nostetaan tavaratalojen varastoista taas keskeisimmälle paikalle, ylihinnoitellaan ja myydään pois myös sunnuntaisin. Pikkujouluissa juodaan överit ja möläytetään just ne asiat, joita ei olisi saanut möläyttää, just niille, joille niitä ei olisi saanut möläyttää.




Kuitenkin tämä kaikki on osa hiljaisia tekaistuja rutiineja, jotka lopulta johtaa aitoon joulufiilikseen. Joulu on oikeastaan ainoa juhla, jonka suojissa saa luvallisesti toimia samalla lailla joka ikinen vuosi. Iso stressi kaikesta, mitä pitää tehdä ennen joululomaa ja sitten vastaavasti siitä, mitä pitää tehdä joululomalla – kaikki ruumiillistuu jouluaattoon, jolloin kaikki tehdään samoin kuin ennenkin. Normaalisti tämä olisi urautumista tai tylsää ja siten ainoa asia, jota elämässä todella kannattaa pelätä, mutta jouluna se on perinteiden kunnioittamista ja yhdessäoloa. Kun ihmisiltä kysyy, mitä he tekevät jouluaattoisin, kasvot kirkastuvat ja he kertaavat tarkasti, mitä missäkin vaiheessa tehdään, kuin robotit. Kasvoni todellakin kaipaavat kirkastusta, joten tilitän itsekin.

Aamulla riisipuuroa, johon äiti on laittanut niin hävyttömästi manteleita, että jokainen varmasti saa yhden, eikä siten kellekään tule paha mieli. Sitten noin kolme tuntia piirrettyjä. Sen jälkeen kirkkoon jännittämään, nukahtaako isäni tänäkin vuonna ennen jouluevankeliumin lukemista. Takaisin kotiin, jossa äiti pakottaa minut siskoni kanssa viemään koiran, eikä siskoni suostu lähtemään kanssani ennen kuin alistun vetämään häntä pulkassa koko matkan. Tässä välissä voitaneen huomauttaa, että siskoni on 22-vuotias. Ruoan suhteen allekirjoittaneelle on varattu oikeastaan vain yksi, mutta sitäkin tärkeämpi tehtävä: kinkun koristelu. Siten syvennyn koristelemaan kinkkua, josta olen kehittänyt melkoisen taidelajin. Ensinnäkin, tarjotin ei saa olla liian täynnä, muttei myöskään liian tyhjä. Toisekseen, koristeiden värien pitää olla toistensa kanssa harmoniassa. Vihannesten ja hedelmien tulee tuoda kinkun parhaat puolet esiin, mutta ne eivät saa viedä siltä liikaa huomiota. Perheenjäseneni eivät ymmärrä taiteeni päälle, ja joka vuosi vakuutan itselleni, että heidän kärttyiset kommenttinsa johtuvat vain nälästä.





Sitten syödään. Lienee turhaa korostaa, kuinka paljon. Ruokailun jälkeen vääntäydymme siskoni kanssa sohvalle ja yritämme ajatella jotain muuta kuin sitä, että palleamme räjähtävät, jos liikumme vähääkään. Onneksi aamupäivällä suuhun liiskatut konvehdit ovat edelleen käden ulottuvissa, niin että niihin yltää helposti kurottamalla. Koira juo joulukuusen jalasta, vaikka sille on laitettu omaakin vettä. Kun olemme siskoni kanssa onnistuneet välttämään pöydän korjaamisen, vanhempamme paljastavat lahjamme aina yhtä kömpelöiden joulupukkitarinoiden siivittäminä. Saan aina enemmän lahjoja kuin siskoni, ja hän on asiasta aina yhtä katkera.

Joulussa ei ole mitään yllättävää, mitään uutta, mitään vaihtelua. Siitä huolimatta tai juuri siksi se on joka vuosi yks koko vuoden parhaimmista bileistä.

Halojati halloo!

(Otsikko on harhaanjohtava eikä liity tekstin sisältöön mitenkään.)

Mua vähän jännittää. Tää on onneksi suurimmaksi osaksi innostuksen aiheuttamaa kihelmöivää jännitystä. Nyt nimittäin julkaisen ihka ensimmäisen blogikirjoitukseni ikinä. Bloggaaminen on musta aika cool ja oon pitkään haaveillut, että saisin olla mukana blogiskenessä. Nyt se on vihdoin totta.

Siisteintä bloggaamisessa on (ainakin näin luulen tekemieni havaintojen perusteella) kaikki ne siistit uudet tyypit, joihin tutustuu. Vihdoin voi löytää ihmisiä, joilla on samanlaisia kiinnostuksen kohteita. Voi saada jopa uusia kamuja IRL. Voi järkkää blogimiittejä. Vanhatkin kamut on kuitenkin ihan ok - etenkin jos nekin bloggaa. Tosta sivupalkista voitte tsekata mun parin vanhan kamun ihan hyvät blogit. Tai toisaalta, emmä tiiä kantsiiks.

Siistejä tyyppejä muiden kanssabloggaajien lisäksi on tietty lukijat! Vaikka monet sanovat, että kirjoittavat blogia vain itsensä takia, koska tykkää siitä ja haluaa kirjoittaa itseään kiinnostavista asioista, ja siten saavat myös sanella kaiken bloginsa suhteen, onhan se myönnettävä – lukijoita varten tätä tehään. Ootankin tältä blogilta paljon myös teidän ihanien lukijoiden suhteen. Kommentoikaa, ihailkaa, jutelkaa meiän kanssa, olkaa aktiivisia. Lupaan jo nyt, että kun tällä blogilla on blogilistan mukaan 999 tilaajaa, järkätään arvonta! Eli muistakaa tilailla.

Luulen, että nyt on aika tehdä pieni tunnustus mun blogihistorian suhteen. Ensimmäinen blogi, jota aloin seurata, oli muotiblogi. Niitä väheksytään mun mielestä ihan liikaa ja turhaan. Niissä voi olla myös hyviä juttuja. Tribuuttina tolle kyseiselle ensimmäiselle blogille ja niille tuhansille muille inspiroiville muoti-/tyyliblogeille, joiden ansiosta päädyin mukaan blogosfääriin, haluan omistaa tämän ensimmäisen postauksen lopun muotiblogien ehkä yhdelle parhaimmaista osioista – asuille.

Meillä oli keskiviikkona meriaiheiset sitsit, kuten varmasti olette jo lukeneet ystäväni Kaipin postauksesta tuosta alta. Sain inspiraation juhlapukeutumiseeni yheltä tyylikkäältä tyypiltä, jonka kuvan näätte tossa alla. Löysin sen internetistä. Netti on muuten ihan hyvä paikka löytää inspiraatiota ja ideoita omaan pukeutumiseen, etenkin kun kanssasuomalaiset on keskimäärin vähän vähemmän tyylikästä kansaa. Niiltä ei kannata ottaa ideoita.

Inspiroiva asukuva:

Kuva

Tässä oma toissapäiväinen asuni:

paita JC, leggingsit Gina Tricot, hame kaverin siskolta lainattu, sukat H&M, panta DisneyWorld/Orlando, kaulakoru itse tehty, käsikorut vintage, kengät Vagabond, kalapuikko Findus

Säästin teidät vaivalta ja ilmoitin ostospaikat teille jo valmiiksi. Hintoja en valitettavasti muista. Huom! Tämä ei ollut maksettu mainos kyseisille kaupoille/merkeille/kaverin siskolle.

Mitä tykkäsitte asusta? Hot or not?

P.S. Vaikka olenkin innoissani tästä bloggailun aloittamisesta, en ole vielä valmis paljastamaan kasvojani ja sen takia kuvassa on naamani kohdalla vain sumua. En ole valmis bloggaamisen kautta tulevaan julkisuuteen. Valitettavasti olen ymmärtänyt, että anonyyminä pysyminen tarkoittaa sitä, että ei saa kutsuja erilaisiin makeisiin tilaisuuksiin. Kutsuja voi silti lähettää, kasvot ton mössön takana on ihan jees.

Translation:

On Wednesday we had at school sea sittings. Here's my outfit. It was inspired by this chic girl whose pic I found on the internet. Hope you enjoy the blog!


EDIT.
Toi asukuva on valitettavasti todella mössöä, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Sorry guys.

Kalis goes Alina

Sitsasin eilen Alinassa pukeutuneena kalapuikoksi. Kolmen ainejärjestön yhteentörmäys ei sujunut täysin suunnitelmien mukaisesti. Tai oikeastaan en ollut tehnyt mitään sen kummempia suunnitelmia. Olisi ehkä pitänyt.

Konsepti on hieno: joukko samassa instituutiossa opiskelevia henkilöitä istuu pitkien pöytien ääreen ala-asteen ruokalahenkeen ja laulaa useimmiten joko alkoholinkäyttöön liittyvillä tai seksuaalisilla/seksistisillä vihjailuilla viritettyjä kansanlauluja, ja joka kerta kun joku avaa suunsa ja sulkee sen jälleen, juodaan lisää. Oikeastaan on tosi lohdullista, että vaikka puolivalmiit korkeakoulutetut ovat nimenneet bileensä "akateemiseksi pöytäjuhlaksi", he juovat päänsä täyteen ihan samalla tavaralla ja tavalla kuin kaikki muutkin suomalaiset. Kun istuu pahvilaatikon sisällä edessään sinistä rahkaa, tietää, ettei pääsykokeisiin lukuun käytetty henkinen ja fyysinen panos mennyt hukkaan. Myönnettäköön, että edellisessä on hieman värikynää mukana, sillä vaikka olin varautunut puikkoasuni suhteen lähes kaikkeen, en uskonut että ohuen pahvikuoren ja oranssin resorikankaan sisällä voisi olla niin kuuma. Siksi en oikeasti istunut pahvilaatikon sisällä enää jälkiruoalla, mutta haluan kuitenkin uskotella itselleni, että istuin.

Hienointa on kuitenkin seurata sitä, kuinka pitkään nuo ihmiset pystyvät seuraamaan juhlalleen annettua julkilausumatonta kaavaa humalatilansa voimistumisesta huolimatta. Tietyssä vaiheessa asiallisen puheen tuottaminen alkaa vaatia yhä enemmän ponnisteluja, ja kun samaan aikaan estot omien ajatusten julkilausumiselle pienenevät, tulos on yleensä sama hellyyttävä sekamelska. Pisteenä i:in päälle koko löräys päätetään avautumalla liikaa tuntemattomien laulukirjoihin. Eilen tämä sekamelska oli ehkä vähän vähemmän hellyyttävä kuin yleensä, mutta tiettävästi kukaan ei loukkaantunut kovin pahasti.

Jatkoilla soinut musiikki oli kuraa, joten emme viihtyneet siellä kauaa. Sen sijaan söin jäätelöä ja salmiakkia ja kuuntelin otteita Leijonakuninkaasta zulun kielellä. Average times.

Nyt kun ylläoleva on sanottu, tarjoan kaksi vaihtoehtoista kertomusta, kuinka elinen vaikutti tähän päivään.

A) Heräsin pirteänä ja lähdin ulos auringonpaisteeseen. Kotiin päästyäni vaihdoin juoksukamat päälle ja heitin Laajalahden ympäri kevyen lenkin. Kävin suihkussa ja söin ituja. Tunsin olevani niin täynnä energiaa ja ideoita, että menin vielä hetkeksi kirjastoon kirjoittamaan rästissä olevat luentopäiväkirjat valmiiksi. Illalla näin kaveriani, joka opiskelee nykyään Mikkelissä, enkä siksi näe häntä enää kovin usein. Joimme vihreää teetä, juttelimme ja nauroimme yhdessä, kunnes oli aika palata kotiin ja käydä ansaitulle levolle.

B) Heräsin lattialta. Kävelin linnun kanssa koululle ja kävin syömässä. Yritin tehdä luentopäiväkirjoja, kunnes huomasin että silmäni eivät enää olleet auki. Bussissa vieressäni istuva viaton ihminen joutui tönäisemään minua, jotta pääsi pois ruumiini ja ikkunan muodostamasta loukosta. Olin sopinut, että nään Mikkelissä opiskelevaa kaveriani seitsemän maissa. Sydänkohtausta uhmaten ajattelin pyöräillä perille. Ilma oli otollinen: sain päälle kylmän, nihkeän hien, mutta silti palelin. Pihalla soitin kaverilleni, kun hän ei avannut ovea. Ilmeisesti oli tapahtunut jonkin sortin väärinkäsitys, ja hän oli Lahdessa. Pyöräilin kotiin ja söin kakkua.

And that's why they call it plan B.

Moni teistä kyselikin jo eilisen päivän asun perään, joten tässä tulee. Pahoittelen, että kuvat ovat vähän epäselviä, kuvaaja ja kuvattava ovat henkisesti epävakaita.

Vaatteet kaupoista

Kalapuikko DIY

"Ladies and gentlemen, rock and roll"

Jos kyseinen fraasi oli tarpeeksi hyvä aloittamaan MTV:n toiminnan, se on keskiverto aloittamaan myös meidän blogin. Toinen vaihtoehto olisi ollut "Hyvää iltaa maaseutu", joten kiitos John Lack.

Usein kun aloitetaan uusi blogi, sen ensimmäinen teksti kertoo miten kauan kirjoittaja on suunnitellut blogin aloittamista ja kuinka hienoa on että se nyt vihdoin tapahtuu. Kyseisen blogin tarina ei kyllä todellakaan ole sama. Kärpäsen surinaa -nimen inspiraatio tulee siitä, kun yhteinen ystävämme Emmi välillä horisee itsekseen niin ettei kukaan kuuntele. Suurin piirtein yhtä korkealla ovat odotuksemme tämän blogin suhteen. Muutama hetki elämästämme on kyllä uhrattu tälle sontapaketille jo ennen sen avaamista, puhtaasti siksi että html- muokkaustaitomme ovat ala-arvoiset ja itse saan aikaan lähinnä ei-toivottuja muutoksia. Julkiasumuokkauksia tehdessäni tunsinkin ajoittain oloni Nipsuksi juhannusteatterissa - muumit luulevat olevansa teatterissa yksin, ja kun teatterirotta Emma vaihtelee lavasteita näyttämön takaa, Nipsu huutaa: "KUKA PELLEILEE KUSTANNUKSELLAMME??!"

Ensimmäinen teksti on vähän kuin ekat treffit: ei oikeen tiedä miten homma toimii ja tunnelma on kiusaantunut. Jos ollaan ihan rehellisiä niin on vähän tylsää, ja oikeastaan haluaisi vain ohittaa koko vaiheen. Tämänvuotisissa ainejärjestömme megalomaanisissa vuosijuhlissa puheessa miehille taidettiinkin avautua aiheesta: kuinka istut vastapäätä ihmistä, jonka olet tavannut kerran aikaisemmin ja yrität epätoivoisesti pitää keskustelua yllä, kuinka sinulla on pissahätä, muttet yhtäkkiä kehtaakaan mennä vessaan. Ja kuinka tästä kaikesta huolimatta se vastapäätä istuva katsettasi ja kiusallisia hiljaisuuksia välttelevä tyyppi saattaa olla se, jonka kanssa viihdyt kolmenkymmenenkin vuoden päästä. Kuten seurustelussa, myöskään bloggauksessa ensitreffejä/ensipostausta ei oikeen voi ohittaa. Joten voitte vaan toivoa, että näiden tekstien laatu tästä paranee, eikä ihan joka juttu ole pelkkää kärpäsen surinaa (HEH HEH).

En aio myöskään tehdä mitään linjanvetoa blogimme tyylistä tai aiheista, koska en jaksa ja koska en tiedä sitä itsekään.

P.S. Nollu hönkii tässä vieressä niskaan ja luultavasti allekirjoittanee ylläolevan.