Autoista urheilupsykologiaan

Olin tänään Vantaan ajoharjoitteluradalla. Ensimmäisenä harjoittelimme liukkaassa mutkassa jarruttamista. Ajoin päin lumipenkkaa. Etupelti säästyi pahemmilta vaurioilta vain ihmeen kaupalla. Tämän jälkeen ajo-opettajani kertoi, että automme vasen eturengas ja oikea takarengas on asennettu väärin päin ja renkaat ovat muutenkin viisi vuotta vanhat. Suljin hetkeksi silmät ja mietin, miksi ihmeessä edes yritän. Tapahtuma pääsi listasijalle 8 asioista, joista olen jo voinut tulkita jonkin korkeamman voiman yrittävän estää minua ajamasta:

1. Sinä päivänä, kun ajoin elämäni ensimmäisellä ajotunnilla elämäni ensimmäisen kerran autoa, tapahtui Jokela. Matkalla harjoitteluparkkikselle radiosta soitettiin koulusurmaajan videon taustalla soinutta biisiä ja minua ahdisti.

2. Ajo-opettajani oli henkisesti epätasapainoinen. Päästyäni vihdoin inssini läpi, hän valitti minun tehneen loven hänen tilastoihinsa, sillä yleensä hänen oppilaansa pääsivät ensimmäisellä läpi. Useampi kuin yksi ajotunti meni kyyneliä nieleskellen. Tällä viikolla psyykattuani itseni palaamaan samaan autokouluun kakkosvaihetta varten sain kuulla, että kyseistä kaveria oli juuri "autettu lähtemään" samassa kuussa.

3. Kun äitini oli ensimmäistä kertaa kyydissäni, ratin takaa alkoi tulla savua. Pikainen soitto isälleni työmatkalle, tuloksena neuvo "ei varmaan vaarallista, jos kulkee niin voit ajaa". Matka Mankkaan Supermarketista pihallemme ei koskaan ole tuntunut niin pitkältä. Aina liikennevaloissa savua alkoi muodostua enemmän, kytkin rytisi ja kierrosmittari pomppi itsekseen. Vieressä tietenkin kortiton, jo valmiiksi liikennepelkoinen äitini rukoili viiden metrin välein pysäyttämään auton. Kotiruudussa autosta meni sähköt. Teippasin auki jääneen ikkunan jesarilla kiinni ja soitin hinaajan.

4. Yksi kaunis kesäpäivä lähdin ajamaan mökiltä kotiin. Vilkuttaessani vanhemmilleni toisella kädellä hyvästit ohjasin toisella kädellä ojaan.

5 Sinä päivänä, kun minun oli määrä suorittaa pimeäajo, menin vahingossa saman autokoulun väärään toimipisteeseen. Kello kahdeksan maanantaiaamuna, neljä minuuttia aikaa siirtyä Espoon toiselta laidasta toiselle. No myöhästyin.

6. Ajoin pimeäajosimulaattorilla peuraa päin.

7. Viime tiistaina, kun suoritin arvioivan ajoni, satoi vaakatasossa räntää. Ajo-opettajana sattumalta ensimmäisen katastrofi-inssini hylännyt tutva.

Oikeastaan vastoinkäymiseni toimivat käänteispsykologisesti motivaattorinani. Perkele, voitte te yrittää, mutta minähän jatkan ajamista, ihan piruuttani. Voi silti olla, että olisin jättänyt autoni Vantaalle ikuisiksi ajoiksi ja kävellyt kotiin (räntäsateessa jälleen) ellei mieleeni olisi palautunut isäni tekstiviestitse edellisiltana antanut neuvo. Vastauksena "Onko meillä ESP? Mikä se on? Huomenna rata, ahdistaa" -viestiini sain vain "Ota iisisti, no hätä. Muista että pressatkin käy paskalla." Hieno mies.

Kakkosvaiheesta jäi kuitenkin hyvä maku suuhun, kiitos terapeuttina toimineen opettajani ja radalta vahingossa löydettyjen puolituttujen. Jäin kuitenkin miettimään jännittämistä. Jännitys ei autokoulua ennen ole koskaan kääntynyt minua vastaan, päinvastoin. Voimistelukisat, pääsykokeet ja työhaastattelut ovat sujuneet kevyesti kohonneen adrenaliinipitoisuuden takia vain paremmin kuin olisivat muuten sujuneet. Sen sijaan ennen arvioivaa ajoani joku eläin järsii palleaani. Istuessani autoon oksettaa ja itkettää samaan aikaan. Putoan jotenkin syvemmälle oman pääni sisään ja aistihavainnot ulkomaailmasta hälvenevät. Aja siinä nyt sitten autoa.

Samasta syystä en ollut suunnitellut katsovani tänään lätkämatsia. Aina kun katson niitä, näen kuinka pelaajille käy samoin - pää ei kestä, he alisuoriutuvat ja pahinta on, etteivät he voi tehdä sille mitään. Ja kuinkas sitten kävikään, kun Jenna painosti kanssaan kisakatsomoon. Ihmisen mieli on aivan käsittämätön väline. Jossain on rekisterikeskus, johon laitetaan ylös tilanne, siihen liittyvät tunteet ja niiden fyysiset reaktiot. Niinpä kun istun ajo-opettajan viereen, mitään kamalaa ei ole vielä tapahtunut, mutta korvissani ulisee silti. Niinpä kun lätkäpelaaja tekee virheen, hän muistaa sen edellisen kerran, muistaa sen itseinhon, muistaa kuinka tuli kotiin, vaimo halasi ja hän itki. Olen viime päivinä pohtinut paljon suomalaista kilpaurheilua. Suomalaisessa huippu-urheilussa on väkilukuun nähden mielettömästi potentiaalia - fyysisesti. Valitettavan usein ongelmia löytyy kolikon toiselta puolelta, joko motivaatiosta tai mielenhallinnasta. Uskon, että kisasuorituksesta ja kaikesta tekemisestä vähintään viisikymmentä prosenttia on mentaalista, riippumatta siitä, onko treeniohjelma ollut hyvä vai täydellinen. Mielikuvaharjoittelulla ja psykologisella valmennuksella voi siis parantaa suoritustaan valtavasti. Tämä pätee myös arkeen. Jos on todella huono päivä, ja ajattelee että helvetti tää päivä menee huonosti, niin se myös menee. Jos kieltäytyy masentumasta, laulaa päässään sitsilauluja ja nauraa kaikelle, mikä menee pieleen, yllättyy illalla kun tajuaa ettei mennyt päivä ollutkaan ihan pyllystä ja saikin katkaistua epäonnen kierteen. Psykologia ja fysiikka risteytyvät todella kierosti. Kokeile joskus toisin päin, fyysisestä teosta linkin kautta psyykkiseksi tulokseksi: seuraavan kerran, kun mikään ei suju ja tekee mieli kääräistä itsensä sikiöasentoon sängyn alle, ala hymyillä. Olen oppinut kikan isältäni, se on hyvin yksinkertainen. Hymyilet vaan niin isosti kuin osaat. Tähän mennessä joka kerta vitutus on ainakin omalla kohdallani vaihtunut "ei helvetti tää on tyhmän tuntusta"- ketjun kautta aidoksi hymyksi. Kenties voisin ehdottaa tätä kikkaa Suomen lätkäjoukkeen urheilupsykologille.

(1, 2)

P.S Jos meno yltyi eilen HVK:lla tai muuten vaan sekoiluksi, tsekkaa tää!

Osmo A. Wiio tuli sitseille

Pahoittelut hiljaisuudesta, syitä on loputtomasti mutta kuitenkin lopullisesti. Matkasta on toivuttu, joskin tullessani olin ruskettunut blondi ja tällä hetkellä kalpea brunetti. Kiire on jännä juttu. Jos on jonkin verran kiire, se on lähinnä hyväksi. Pienen stressin avulla saa itsensä vähän tehokkaammin liikkeelle. Sitten kun olisi tuplasti enemmän tehtävää kun on aikaa, ei saakaan edes sitä vähää tehtyä mitä saisi ilman hervotonta ahdistusta. Sen sijaan että ottaisi itseään niskasta kiinni ja tekisi rästiin jääneet ruotsin referaatit ja yli kymmenet luentopäiväkirjat, jumittuu lukemaan Hesarista just sitä osiota, jota ei ikinä normaalisti lukisi ja löytää itsensä koneelta päivittämästä blogia. Monet alkavat jopa siivota ihan vaan sen takia, että pitäisi oikeasti lukea tenttiin. Tämä on mielestäni aivan täysin käsittämätöntä, alkaa lähinnä naurattaa, kun ajattelen että niin joskus voisi tapahtua omalla kohdallani. Paljon tsemppiä vaan Lauralle, jos tasaisen epätasaisesti etenevät yhteenmuuttosuunnitelmamme joskus toteutuvat. Lista siitä kuinka paljon tekemistä mulla on on niin tylsää ja masentavaa kuultavaa, etten edes itse jaksaisi kuunnella, joten sen sijaan siirryn muihin aiheisiin.

Ensinnäkin, ensimmäisen rakkaan tissieni välissä lökötelleen korun hävittyä koin synttäreinäni yllätyksen, kun äiti oli hankkinut uuden lahjaksi! Tästä todella pisteet äidille, joka Monkmaisen etsivän ottein oli viettänyt korukaupassa useammankin tovin selaten myyjän kanssa korukatalogeja, etsien sitä oikeaa. Henkisen tukeni, stressileluni, juttukaverini pikkuveli on ottanut isoveljensä paikan rinnuksellani. Emme ole vielä täysin tutustuneet toisiimme, mutta ainakin Billy Talentin keikalla sain nähdä vilauksen uuden ystäväni luonteesta. Nuoriherra ei millään halunnut pysyä paitani sisuksissa vaan pyrki mukaan moshpittiin ponnistaen suoraan naamaani ja kilahtaen kohtalaisen kivuliaasti hampaisiini. Äijä! Lisäksi uuden tulokkaan Nihil Difficile Amanti- tekstin Nihil- osa on paljon tummempi kuin veljensä. Mikään ei todellakaan ole rakastavaisille vaikeaa. Pakko myöntää, ettei kuopus kuitenkaan voi korvata veljeään. Tänään, kun olin erehdyksissäni Meilahden liikuntakeskuksella kaksikymmentäminuuttia ennen sen avaamista ja kassavirkailijan epäilevä katse porautui ihooni, selasin perisuomalaiseen tapaan kiusaantumiseni piilottaakseni kännykkääni. Löysin kalenteristani toukokuun kohdalta Pervokoru I:n vuosipäivän ja kaikki yhteiset hetkemme vilisivät silmieni edessä: koulujen päättäjäiset, kun Nadia kysyy korultani neuvoa jatkopaikan suhteen, Ruissi ja Soundsin keikka jolloin rakkaani pikkuveljensä tapaan vaurioitti hammaskiillettäni, kaikki ne luennot jolloin piirsin ajankulukseni koruni ääriviivoja luentomuistiinpanojeni sekaan.. Pakko muuten mainita, että päättäjäisjatkot olivat yhdet mahtavimmista ikinä, sillä astuessani viiden maissa valoisassa kesäaamussa kotiovestani löysin vara-avaimella sisään tulleet kaverini ja jo aiemmin "liiallisen kännin" takia kotiin lähetetyn ja tästä katkeroituneen sisareni keittiön pöydän äärestä, pullataikina tiskipöydällä kohoten. Aikamoinen kettu mieheksi tuo koruni. Säilyt aina sydämessäni, rakas.

Toisekseen tällä viikolla alkoi todella lupaavalta vaikuttanut toimittajakurssi, jota vetää mm. Hesarin Anu Silfverberg sekä Ylen Riikka Kaihovaara. Kertoo paljon pääaineestani, että kurssin osallistujista noin kuusikymmentä prosenttia on ollut tai on viestinnän laitokselta ja valittaa opintojemme teoreettisuutta. Lisäksi tällä viikolla olen jälleen kokenut "Nipsu teatterissa" -hetkiä (tsekkaa täältä jos et tajua), tällä kertaa InDesignin kanssa. Kaiken tämän toimittajuuden huokuessa ylleni koen olevani jo melkein unelma-ammatissani Hesarin Berliinin-kirjeenvaihtajana. Melkein.

Ensi viikolla on tiedossa paljon lisää kaikkea ikävää. Ykkösenä kalenteritapahtumien tappolistalla on kakkosvaihe pimeänajosimulaattoreineen. Kaikki minua vähäänkään tuntevat tietävät, että en todellakaan ole mitenkään autorakas. Taannoinen kokemukseni ajotunneista sikarilta haisevan keski-ikäisen riivaajan kanssa ei herätä minkäänlaisia lämpimiä tunteita. Tosin olen viime aikoina pakottanut itseni ajamaan jonkin verran, ja kai se on joka kerta vähän vähemmän epämiellyttävää. Voisin jopa nauttia siitä, jos olisi valoisa kesäilta, Viivi istuisi pelkääjän paikalla ja Länsiväylälle päästyämme huudattaisimme ikkunat auki Matkalaulua kuten niin monesti viime kesänä - tosin Viivi ei kertaakaan ollut se joka istui pelkääjän paikalla. Sen sijaan olen viivyttänyt kakkosesta olevan vaiheen suorittamista niin pitkään kuin mahdollista, mikä tarkoittaa tietenkin sitä että a) ulkona on kylmempää kuin himapakastimessa, b) automme kitkarenkaat pitävät peilijäällä suunnilleen yhtä hyvin kuin suomalaisten tipattomat tammikuut ja c) lunta on löräytetty joka paikkaan niin etten näe sen enempää kaistoja kuin liikennemerkkejäkään. Lohtuna tietenkin se, että maksettuani itseni tästä lystistä kipeäksi minun ei enää ikinä tarvitse ajaa autoa.

Kuva voisi yhtä hyvin esittää meidän autoa tällä hetkellä. Yleensä poistun muutaman kymmenen metrin päähän kun autoa skrabataan, koska se helvetillinen "Cruella De Vilin kynnet liitutaululla"- henkinen viiltelyääni aiheuttaa allekirjoittaneelle fyysisesti pahaa tekeviä kylmiä väreitä. Onneksi olen väliaikaisesti ainoa ajotaitoinen talossa, joten saan rapsuttaa pahoinvoinnin uhalla automme itse.

Laiminlyöntejä ja hulinaa!

Nyt oli ihan pakko kirjoittaa, koska olen noin sadan muun hoidettavan asian ohella laiminlyönyt täysin myös tämän hartaan suunnittelun ja suuren vaivan takana olleen itseilmaisun kanavan. Shame on me. Mutta itseään ei voi pakottaa mihinkään, ei edes mukahauskaan blogihassutteluun.

Nojoo, valehtelin äsken. Ei mulla ehkä ihan sataa asiaa ole hoidettavana. 99 ehkä. No ei sitäkään. Mutta sen verran kuitenkin, että lamaannun enkä osaa loppujen lopuksi tarttua mihinkään ja päivät saakin sitten hyvin kulumaan tenttiin lukemisen/työnhaun/työnteon/luentopäiväkirjojen/Groteski-juttujen sijaan vaikkapa nukkumalla pitkään ja juoruilemalla ensin kahvilla, sitten lounaalla pari tuntia ja sitten post-lounaalla. Not bad at all.

Tämän pienen hiljaisuuden aikana meillä kärpäsillä on ollut suurta juhlaa. Sekä meikäläisellä että Kaippi-Kaimaanilla oli viime viikolla merkkipäivä eli synttäripäivä! Melkein peräkkäisinä päivinä synttärit sen lisäksi, että ollaan saman blogin pitäjiä - huh huh. Yllätysjuhlia ja lahjavuorta odotellaan yhä. Jos jaksetaan, saatetaan järjestää joku iltama, jossa on hyvää ruokaa ja hyviä tyyppejä. Mutta voi olla, ettei kuitenkaan jakseta.

Meinaan hulinaa riittää! Huomenna meillä on superkreisit Love Boat -sitsit tiedossa Otaniemessä. Otaniemi ei ole Helsingissä ja sinne mennessä täytyy ostaa seutulippu. Sieltä ei myöskään pääse takaisin Helsinkiin ihan helposti. Mut hei, ei se paikka vaan se seura! Ja athenelaiset toverimme ovat ainakin aiemmin osoittaunut ihan hauskoiksi tyypeiksi. Odotan innolla. Perjantaille ei ole sovittu menoja tai tärkeitä hommia, osaan ennakoida.

Odotan näkeväni nämä hemmot huomenna Otaniemessä.

(kuva)

Lisäksi ens viikolla otetaan salkku ja pulkka messiin ja lähdetään Ullanlinnanmäelle. Kivaa!! Pulkkailu on aina jees, etenkin haalarit päällä, minttukaakaot kurkusta alas kaadettuna ja hauskassa seurassa. Illaksi suuntaamme pienen musiikillisen tasonnousun kokeneeseen (Happoradio –> Disco Ensemble/Rubik) Gravitaatioon. Odotan uusintaa muun muassa vuoden takaisesta Michael Scofieldin ilmestymisestä ja karjalanpiirakoiden syönnistä vessassa. Ei voi mennä pieleen.

Lisää siis luvassa ellei huominen risteily ajaudu karille – stay tuned!