Valmentajan suusta

Valmennan voimistelijoita. Valmentaminen on useimmiten aika rankkaa, mutta välillä lasten suusta kuulee aivan mahtavia juttuja. Tänään ensimmäisenä paikalle saapunut tyttö mietti mitä tapahtuu, jos hän onkin yksin treeneissä, ja vaihtoi sitten lennossa siihen, kuinka muumeissa Pikku Myy oli lentänyt leijalla ja nähntyt Yksinäiset Vuoret. Hienointa on se, että kun lapsille tulee tarve kertoa jotakin, se on kerrottava heti, tapahtui sillä hetkellä mitä tahansa. Hyvin usein tilanne on hämmentävä, kun en yksinkertaisesti keksi mitään vastattavaa samoilta aaltopituuksilta. Valmentaja saatetaan esimerkiksi keskeyttää kesken ohjeiden jakamisen ja kertoa, että äidin ostamien kuviomakaronien seepralta puuttui pala takamusta. Tai valmentajalle tarjotaan sormenpäällä räkää saatesanoin "kato räkää". "Niin, kiitos kovasti, mutta en halua sitä."

Kaikista hilpein tilanne on tietenkin se, jos joku erehtyy pieraisemaan. Perinteinen syyllisen arvuuttelu ja kikattelu on viety meillä aivan uudelle tasolle. Vaikka useimmiten se, joka kaasuja on päästellyt, on väistämättä alakynnessä, joskus käy toisin. Kerran eräs tyttö vastasi pierusyytöksiin nolona kiistelyn sijaan toteamalla tomerasti että ”niin pieraisinkin, entäs sitten! Piereskely on kuule maailman luonnollisin juttu, kaikki tekee sitä joskus.” Hitto, olen varma että se tyttö pääsee elämässä pitkälle.

Toinen jännä juttu on kipukynnys. On käsittämätöntä, että yksi tyttö alkaa itkeä lyödessään varpaansa kynnykseen ja toinen kohauttaa hartioita väännettyään kätensä, vaikka myöhemmin selviää että ranteessa on hiusmurtuma. Onko kivunsietokyky geneettistä, opittua vai luonteenomaista? Toinen kiehtova asia on pelko. Joku kokeilee uutta liikettä yksin aivan huvikseen, kun toista saa maanitella ja kannustaa puoli tuntia samaan. Itsesuojeluvaistossa on kyllä suuria sukupuolenvälisiä eroja, sillä pojat lähes poikkeuksetta tekevät ensin ja miettivät sitten. Aloitimme itse vanhojen voimistelukavereitteni kanssa vuosi sitten aikuisten ryhmässä treenaamisen, ja pakko myöntää että pelkäsin enemmän kuin ikinä pienenä. Hirveintä oli kuitenkin se, kun mieli ja keho muistavat, miten liike tehdään, mutta tähän tarvittavia lihaksia ei ole enää olemassa. Hienoa, olen ollut kymmenvuotiaana elämäni parhaassa kunnossa.

Tänään kävi sitten niin onnellisesti, että yhden poikaryhmän valmentaja ei saapunut paikalle ja minut taivuteltiin muutamakertaisen palkan houkuttimella jäämään oman ryhmäni jälkeen pitämään pojille tunti. Vartin kuluttua olin varma, että olisi mennyt jo ainakin 45 minuuttia. Lempihetkiäni oli trampoliinilla käyty keskustelu: ”Saako hypätä niskoilleen? Sit ei tarttis mennä kouluun!”

Muistan vielä itsekin sen, ettei ollut ollenkaan outoa keskeyttää äidin tai isän keskustelu esimerkiksi informoimalla, että päiväkodissa oli ollut välipalaksi pannukakkua. Lapset ovat lähes poikkeuksetta superavoimia, ja niin murheet kuin ilotkin vapautetaan välittömästi niiden syntyhetken jälkeen pään sisältä myllertämästä. Nyt vähän vanhempana olen tullut siihen tulokseen, että siksi lapset on aina niin tyytyväisiä oloonsa. Mitä vähemmän pään sisällä on sellaisia asioita, joita kukaan muu ei tiedä, sitä parempi. Ahdistuneille ja masentuneille uusi terapiamuoto: kaikki ajatukset on lausuttava ääneen.

Niinpä, miksiköhän ihmiset pitävät blogeja? Ketä kiinnostaa lukea mitä jollain on ollut päällä ja mitä joku on syönyt aamupalaksi? Kun aikuisena ei enää kehdata sanoa ääneen, kirjoitetaan blogeihin. Tervetuloa aikuisuuteen ja virtuaalimaailman nimimerkkien suojiin. Vähän aihetta liipaten muuten tänään Hesarissa sanomalehtien keskustelupalstoista täällä.

(Kuva)

Johan on markkinat

Tää blogi on nyt ollut pystyssä vajaat neljä kuukautta. Siinä ajassa olen kirjoittanut 11 merkintää. Laskutaidoton apinakin tajuaa, että tahti ei ole ollut päätä huimaava. Lisäksi pohdin tuossa juuri, että yksikään näistä merkinnöistäni ei ole alkanut ilman, että joko pahoittelen surkeaa päivitystahtiani tai valitan siitä, ettei minulla ole yhtään mitään ideoita sen suhteen mitä tai mistä kirjoittaisin. Perinnettä voi siis aivan hyvin jatkaa, toimikoon tämä aloitus jälleen yleisenä valitusvirtenä.

No ei mutta ihan oikeasti, olen miettinyt linjaustani tämän blogin suhteen. Voisin lähteä sille linjalle, että raportoisin päiväni kulusta päiväkirjanomaisesti, mikä olisi varmasti yhtä mielenkiintoista kuin (jokin epäkiinnostava asia tähän). Toisaalta voisin kirjoittaa kahden virkkeen merkintöjä kuvilla höystettynä esimerkiksi leffauutuudesta tai karkkipäiväksi valitsemastani karkkipussista. Kumpikaan linja ei houkuttele, vaikkei niissä mitään vikaakaan ole. Ehkä mitään linjausta ei tarvitse ollakaan. Eikä olekaan. En huomaa minkäänlaista punaista lankaa tämän blogin sisällön kanssa, mutta sehän oli tarkoituskin. Tarjoamme vain surinaa, sontaa ja lörinää.

Yritin kuitenkin inspiraation puutteessa selailla juttuideoita muista suosituista suomalaisista lifestyleblogeista (kts. esimerkiksi uusi ja uljas Indiedays, jonka lanseerausbileissä juotiin timantein koristelluilla kultasilla pilleillä, NO JOO-O). Löysin lukuisia loistavia ideoita. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä?

• Makaisin ensin 30 minuuttia piikkimatolla, minkä jälkeen ottaisin kuvan reikäisestä selästäni ja laittaisin sen blogiin. Voisin samaan syssyyn vaikkapa analysoida piikkimaton hyvinvointia edistäviä, terveydellisiä vaikutuksia.
• Tekisin uuden aluevaltauksen ruokablogien puolelle ja julkaisisin mielenkiintoisen reseptin. Resepti olisi jotakuinkin seuraavanlainen: sipulia, paprikaa, suikaloitua kanaa ja VALMISKASTIKE. Sekoita ja nauti riisin kanssa. Miten originaalia. Eikä kukaan varmasti löytäsi ko. ohjetta kastikepurkin kyljestä, ei ei.

Valmiskastikkeissa on mistä valita.
(kuva)

• Voisin julkaista insipiroivia päivän asuja, vaikka minulla ei ole mitään tyylitajua tai mitään persoonallisuutta pukeutumisessani. ”Vaatteet – Gina Tricot, kengät – Ellos, laukku – Halens” Harmi vain, etten omista oikeasti mitään Ellokselta tai Halensilta... wonder why.
• Antaisin teille lukijoille mahdollisuuden, josta ei vain voisi kieltäytyä: KYSY MINULTA MITÄ VAIN. Pidättäisin oikeuden olla vastaamatta asiattomiin ja liian henkilökohtaisiin kysymyksiin, mutta haluan silti, että tuntemattomat lukijat urkkivat elämääni. (Saatte jättää kysymyksiä tämän postauksen kommenttilootaan, tiedän, että kuitenkin haluatte.)
• Keräisin vanhaa romua kasaan ja järjestäsin Kärpäsen surinaa SAMPLE SALEN eli blogikirppiksen eli huutokaupan.
• Voisin diilata sopimuksen jonkun kaupan X kanssa ja järjestää siellä lukijatapahtuman. Voisitte tulla tervehtimään minua IRL. Ottaisin mukaan lemmikkini Kaimaanin, joka on blogin myötä tullut lukijoiden keskuudessa suosituksi (eh eh). Tapahtuman mainos voisi olla 7 päivää -lehden kannen henkinen.

Suosikkiehdotusta saa äänestää!

*

Ehkä tässä olisi nyt itsetutkiskelun paikka. Miksi, oi miksi käytän kallisarvoista aikaani ja luen näitä blogeja, joiden sisältö on ylläkuvatun tasoista. Tähän melkeinpä soveltuisi se yksi sanonta, miten se nyt menikään... ”Ei tyhmä ole se joka pyytää (kirjoittaa), vaan se joka maksaa (lukee).” Niinpä.

I've got my spine, I've got my orange crush

Olen viime päivät lukenut silmät kiiluen tulevaan tedariin. Olen ehkä maailman hitain lukija, minkä takia lukuprosessi on vähän kuin juoksisi lenkkiä suolla Mika Myllylän roikkuessa toisessa ja Juha Miedon toisessa nilkassa. Tänään oli harvinaisen hyvä lukupäivä, kiitos kofeiinissa uimisen ja aktiivisen henkisen itsekamppailun. Kunnes Klixin lukusalissa tuntemattomaksi jäänyt naishenkilö alkoi narskuttaa naposteluporkkanoita.

Yleensä pidän vähän urpoina niitä, jotka esimerkiksi Alexandriassa jaksavat heti sylkeä päälle jos aivastan tai kaivan papereitani vähän liian äänekkäästi. Ja jos olen ollut kuukauden poissa maasta ja törmään kolmoskerroksessa Ida Martelaan niin ei siitä nyt voi kovin hiljaista hetkeä syntyä. Kenties näillä ihmisillä on paha olla itsensä kanssa tai muuten vaan elämässään niin vähän sosiaalisia kontakteja että kaikki mahdollisuudet on käytettävä hyväksi. Alexandriasta ja muista yliopiston tiloista löytyvistä hahmoista he ovat mielestäni kaikkein surullisimpia. Paljon surullisempia kuin esimerkiksi ne venäläiset mummot, jotka istuvat kellarikerroksessa matkalaukkujen ja litran kevytmaitotölkin kanssa. Tai se vanhempi rouvashenkilö joka toistuvasti syö soppaa Klixin aulassa levittäen hernarihönkäyksiä ympäri rakennusta. Tai se mies joka katsoi lauantai-iltapäivänä Allussa pornoa. Näitähän riittää.

Porkkanat osuivat kuitenkin herkkään kohtaan, eikä vähintään siksi että olen itsekin naposteluporkkanoiden suurkuluttaja. Porkkanoiden syöminen ääneti on taitolaji, joka vaatii todella pitkäjänteistä harjoittelua. Eikä niin herkkässä lajissa voi siirtyä "koviin vetoihin", kuten kirjastoihin, ennen kuin on todella varma suorituksestaan. Ja niinpä tämä amatööri sortui klassiseen virheeseen - hän luuli, että pureskelun hitaus on suoraan verrannollinen siitä kuuluvan äänen lujuuteen. No ei ole. Sen sijaan hänen kovaääninen rouskutuksensa jatkui pidempään kuin porkkanoiden määrä alunperin edes vaati. Lisäksi hän epäonnistui radikaalisti myös ns. häivytystaktiikassa, mikä tarkoittaa pureskelun jakamista tauollisiin periodeihin. Tämä toimii varotoimenpiteenä, jos joukossa istuu joku poikkeuksellisen hyväkuuloinen ihminen. Amatöörin käytössä se tarkoittaa kuitenkin lähinnä sitä, että juuri kun luulee viimeisenkin porkkanan kadonneen ärsyttäjän suuhun tehden tuskan jatkumisen mahdottomaksi, vittumainen ääni alkaa uudestaan.

Federalismin ja Euroopan integraation yhteyden sijaan kävin päässäni läpi erilaisia skenaarioita siitä, mitä voisin porkkanahelvetille tehdä. Huutaa oman loossini seinän suojista solvauksia, syöksyä vanhoja Ärrän karkkipusseja muistuttavan porkkanalöräyksen kimppuun ja heittää se seinään, pysähtyä tytön kohdalla äkkiarvaamatta matkalla vessaan ja tunkea yksi porkkana tämän nenään? Mutta ei, en tehnyt mitään näistä. Vedin syvään henkeä, ajattelin Treaty of Romea ja totesin että kai minäkin joskus olen ollut aloittelija.